Jutussa kuvatut varhaiskasvatuksen ongelmat ovat tuttuja kautta maan. Jotta tietyt päiväkodit eivät leimaantuisi, emme kerro jutussa opettajien sukunimiä emmekä työpaikkoja.
Kiire ja meteli väsyttävät
Varhaiskasvatuksen opettaja Marja-Riitta Pirkanmaalta
Esiopetus on hurjan intensiivistä, hektistä ja aika-ajoin kuormittavaakin, mutta siinä oppii tuntemaan lapset hyvin. Eskarivuoden aikana meistä tulee tiivis perhe ja monista vanhemmistakin läheisiä.
Koulun tiloissa toimivassa eskarissamme eletään tiiviisti lasten kanssa ruokailua myöten. Omista tauoista ei kannata puhuakaan. Tauottomuus kuuluun työn luonteeseen, ja se kuormittaa minua eniten.
Työparinani on lastenhoitaja. Yritämme vuorotellen pitää edes vähän paussia. Lapsia emme voi jättää keskenään edes vessakäynnin ajaksi, mutta pystymme sentään pyöräyttämään kahvit luokkahuoneessa.
Kun lastenhoitaja lähtee lasten kanssa ulos, selaan Wilmaa ja teen valmistelevia töitä.
Kun työparini työvuoro iltapäivällä päättyy, olen lasten kanssa yksin. Jos jostain lapsiryhmästä puuttuu opettaja tai hoitaja, meitä työntekijöitä siirrellään ryhmästä toiseen. Jatkuva palapeli rassaa sekä aikuisia että lapsia.
Kiire ja meteli rasittavat. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että käytän viisi tuntia viikossa oman työn suunnitteluun. Suunnittelu-, arviointi- ja kehittämistyöaikani eli sak-aikani on merkitty työvuorolistaan, mutta aina se ei toteudu.
Teen sak-tehtäviä silloin, kun työparini on lasten kanssa. Jos työvuorot menevät ristiin tai työpari sairastuu, sak-ajasta joutuu tinkimään.
Kollegojen tuki on hyödyllistä ja soisin, että ryhmässäni olisi toinenkin opettaja, jonka kanssa voisin jakaa opettajuutta ja pedagogiikkaa.
Nautin opettajatiimin tapaamisista.
Onneksi koulussamme on kolme eskariryhmää ja meillä eskariopettajilla pari tuntia yhteistä suunnitteluaikaa joka toinen maanantai.
Nautin opettajatiimin tapaamisista, joissa pääsen myös juomaan kahvini kuumana. Tärkeintä on kuitenkin, että tapaamisissa voimme jutella keskenämme, antaa vinkkejä toisillemme ja päästä jyvälle siitä, mitä muissa ryhmissä tapahtuu.
Juhlapuheissa päättäjät arvostavat meitä, mutta palkassa se ei näy. Peruspalkkani on 2 500 euroa, ja siihen tulee ikälisiä parisataa euroa kuussa.
Tällainen palkka ei kannusta hankkimaan lapsia tai ostamaan asuntoa. Ensi kesänä olen saavuttanut täydet lomaoikeudet ja ikälisät. Sen jälkeen palkkani ei nouse.
Olen kasvatustieteen kandidaatti ja haluaisin jatkaa opintoja, mutta se ei kannata. Maisterin tutkinto ei nostaisi palkkaani euroakaan.
Suurin osa opiskelukavereistani tekee muita töitä. En usko jaksavani tässä työssä eläkkeelle saakka, elleivät palkka ja työolot parane.
Harmittaa, että työssäni menee aivan liikaa aikaa arkisiin asioihin, jotka eivät välttämättä kuulu opettajalle. Kaipaisin käsipareja esimerkiksi kuravaatteiden kuivatukseen.
Käytännön sälä lisää stressiä siitä, mitkä kaikki asiat pitää saada hoidettua. Lasten opettaminen on kuitenkin kaikkein tärkein työni ja toivon, että voi käyttää aikani siihen.
Mukava retki ja k:lla alkavia asioita
Ti 19.4., töissä klo 9–16.30
Olin tehnyt viikon ohjelmiston valmiiksi ja valmistellut tiistain materiaalit, joten oli helppo aloittaa. Hyvä minä!
Aamukokoontumisessa kyselin lapsilta lomakuulumisia ja tutustuimme kelloon.
Ehdin pitää sak-aikaa jopa 1,5 tuntia. Silti aika ei tuntunut riittävän.
Keskiviikko 20.4., töissä klo 8.15–16
Retkelle lähtö on aina aikamoinen härdelli. Pitää muistaa retkireppu ensiapuvälineineen ja matkakortit. Lapset pitää ohjata käymään vessassa ja kehottaa pukeutumaan.
Retki oli mukava – mahdollisuus vierailla museoissa ja näyttelyissä on ehdoton työsuhde-etu.
Olin ensimmäistä kertaa irti lapsiryhmästä klo 15.30.
Torstai 21.4., töissä klo 7.45–15.24
Päivän teemana oli k-kirjaimeen tutustuminen sekä äitienpäiväkorttien askartelua. Ryhmässämme oli aamulla myös varhaiskasvatuksen erityisopettaja. Hän käy aina torstaisin.
Lounaan jälkeen lähdin mielelläni lasten kanssa ulos. Maskin kanssa tuntuu, ettei henki kulje ja lapsillekin on vaikea artikuloida oikeita äänteitä.
Pidämme huolta toinen toisistamme
Varhaiskasvatuksen opettaja Johanna Keski-Suomesta
Suoritan parhaillani sosionomin tutkinnon päälle varhaiskasvatuksen kandidaatin tutkintoa. Ajattelin opiskella vielä maisteriksikin, vaikka palkkaani se ei vaikuta. Niin paljon pidän työstäni.
Pelkkä kutsumus ei kuitenkaan elätä. Pieni palkka suututtaa. Olen miettinyt, voisinko tehdä varhaiskasvatuksen parissa muuta kuin perustyötä.
Työskentelen vuoropäiväkodissa 1–3-vuotiaiden ryhmässä. Jokaisessa vuorohoitoryhmässä on kaksi opettajaa ja kaksi lastenhoitajaa, joista yksi aina aamu- ja yksi iltavuorossa. Omat työvuoroni vaihtelevat lasten hoitoaikojen mukaan 5.30–21 haarukassa.
Kuormittavinta työssäni on se, että poissaoloja on paljon ja sijaisia on vaikea saada iltavuoroon näillä korvauksilla. Vuorohoitolisä on kuitenkin vain alle 30 euroa kuussa.
Varhaiskasvatuksessa on mietittävä etukäteen, mitä mikin hetki antaa ja mitä kukin lapsi tarvitsee. Jonkun pitää harjoitella värejä, toisen keskittymistä.
Ei se onnistu niin, että lykätään värit ja pensselit pöytään ja sanotaan, että maalatkaa.
Se, että ryhmässä on liikaa lapsia ja liian vähän pätevää henkilöstöä, turhauttaa. Tulee olo, että työtäni ei arvosteta.
Minusta joka ryhmässä pitäisi olla kaksi opettajaa ja kaksi lastenhoitajaa ja vuorohoitoryhmässä lisäksi kolmas hoitaja. Muuten korttitalo romahtaa heti, kun joku on poissa.
Tiimissäni ja opettajien palavereissa puhumme paljon sak-työajasta ja muistutamme toisiamme tauoista. Toisistamme huolehtiminen on suuri voimavaramme.
Puhumme avoimesti, kehumme ja kannustamme toisiamme. Vaikeuksista huolimatta yritämme löytää ratkaisuja emmekä vello ongelmissa.
Yritämme löytää ratkaisuja.
Viime viikolla meidän oli tarkoitus harjoitella pukemista: istua lattialla ja antaa lasten rauhassa yrittää itse pukea ulkovaatteet.
Lopulta aikaa ei ollut riittävästi ja lapset saivat harjoitella pukemista suunniteltua vähemmän. Siitä olen ylpeä, ettei pukeminen mennyt kuitenkaan aivan liukuhihnaksi.
Yhtenä aamuna päiväkodin toisesta päästä soitettiin, että yksi lapsista ei suostunut jäämään päiväkotiin, koska vastaanottamassa oli hänelle oudompi aikuinen. Pyysin työpariani pitämään hetken huolta ryhmästämme, kipaisin toiselle puolelle ja otin itkevän lapsen syliini.
Lapsi rauhoittui ja jäi päiväkotiin hyvillä mielin. Meidän työyhteisössä on vahva auttamisen kulttuuri, jossa lapset ovat aina etusijalla.
Tänä keväänä olemme harjoitelleet muun muassa tunnetaitoja. Eräs kaksivuotias kertoi olevansa surullinen siksi, että hän oli nähnyt pahaa unta.
Sehän on valtavan suuri asia! Lapsi oli oppinut tunnistamaan tunteen ja asian sen takana. Ajattelin, että vitsi, me ollaan onnistuttu!
Lakko on viimeinen keino saada palkka ja työolot kuntoon, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja.
Ainakin vanhemmat ovat ymmärtäneet viestimme. Kun huhtikuussa olimme lakossa, he pysäyttelivät autojaan lakkopisteille, kiittelivät työstämme ja sanoivat, että pitäkää puolenne.
Moni kaipaa silitystä
Ti 19.4., töissä klo 8–16
Meille piti tulla varahenkilö paikkaamaan ryhmän toisen opettajan sak-työaikaa aamuksi ja minun iltapäiväksi, hän ei tulekaan. Perumme sak-aikamme. Lopulta omaa aikaani ei tarvitsekaan perua, koska lastenhoitajien palaveri perutaan.
Mietin mikä on tänään tärkeintä: viikkokirje, seuraavan viikon pedalukkari – ja ai niin, uuden lapsen aloituskeskustelu pitää kirjoittaa puhtaaksi.
Ke 20.4., töissä klo 6–13
Yksi lapsista pyyhkii puuroiset kädet puserooni ja mietin jälleen, miksi meillä ei ole vaaterahaa tai työvaatteita.
Istun nukkarissa tunnin lattialla ja autan lapsia nukahtamaan, moni tarvitsee tänään silitystä.
Pe 22.4., töissä klo 5.30–14
Osa lapsista on perunut aamuvuoronsa, ja meillä on harvinaisen rauhallista. Aikaisin tulleet nukkuvat ja saattelen nukkariin vielä pari aamuun tulijaa. Istahdan hetkeksi ja nautin hiljaisuudesta.
Aamupäivällä teemme retken päiväkodin takapihalle. Lapset hyppivät lammikossa ja riemuitsevat.