Miten tutkimusaiheeseen saisi yhdistettyä koulutuksen, kaupunkimaantieteen ja tilastolliset menetelmät? Sosiaalipolitiikan maisteriopiskelija Mikko Silliman istui Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen graduseminaarissa ja mietti, mistä tekisi lopputyönsä.
Toisessa kotimaassaan Yhdysvalloissa hän oli nähnyt, miten suuria oppimiserot voivat olla. Lapsena hän oli asunut erilaisilla alueilla ja myöhemmin tehnyt opettajan töitä useassa paikassa. Mikä kaikki oppimiseen vaikutti: itse koulu, hyvät opettajat, vanhempien toiminta?
Eriarvoisuuden kysymykset kiinnostivat Sillimania, samoin taloustieteen tilastolliset menetelmät.
Silliman luki paljon kaikkea aiheeseen liittyvää ja törmäsi tietoon positiivisen diskriminaation rahoituksesta.
Helsingillä oli jo vuosia ollut käytössä rahoitusmalli, jolla huono-osaisten alueiden kouluille ohjattiin lisärahoitusta. Rahan perusteissa huomioitiin muun muassa maahanmuuttajaväestön osuus ja oppilaiden vanhempien koulutus- ja tulotaso.
Pd-rahan vaikuttavuus, siinäpä oiva aihe!
Silliman päätyi käyttämään opinnäytteessään tilastotieteellistä differences-in-differences-menetelmää, jonka avulla pääsi kiinni siihen, miten rahaa saaneiden koulujen oppilaat pärjäsivät muihin vastaavanlaisiin kouluihin verrattuna.
Gradun tulokset olivat kiinnostavat mutta aika suppeat. Rahalla näytti olevan vaikutusta.
Tuli Sillimanin asevelvollisuuden aika. Suomen ja Yhdysvaltojen kaksoiskansalainen olisi voinut häipyä Atlantin taakse, mutta hän halusi antaa jotakin takaisin maalle, jolta oli juuri saanut maksuttoman korkeakoulutuksen. Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta Vattista löytyi siviilipalveluspaikka. Siellä hän sai tilaisuuden jatkaa tutkimustaan, nyt laajemmalla aineistolla.
Tutkimus julkaistiin vuonna 2017. Tulokset osoittivat, että rahoitusta saavissa kouluissa oppilaiden todennäköisyys jatkaa opintoja peruskoulun jälkeen parani merkittävästi. Erityisen paljon vaikutusta rahalla oli maahanmuuttajataustaisiin oppilaisiin ja kantasuomalaisiin poikiin.
Tutkimus huomattiin mediassa, ja muutaman vuoden päästä Suomen hallitus perusteli sen avulla lakimuutosta. Esityksessä todettiin: ”Kohdennettu, tarveperusteinen rahoitus on edullinen ja tehokas tapa estää syrjäytymistä”.
Vuonna 2022 eduskunta vakiinnutti tasa-arvorahan osaksi lakia.
Hyvä koulutuspolitiikka vaatii pohjakseen tutkittua tietoa. Mutta mitä tietoa koulutuksesta kerätään ja miten sen hyödyntäminen päätöksenteossa sujuu?
Viime keväänä ilmestyi kaksi julkaisua, jotka pohtivat kriittisesti tietopohjamme tilaa.
Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaama raportti nosti esiin, että perusopetusta koskevissa tietovarannoissa ja niiden yhdisteltävyydessä on merkittäviä puutteita. Tutkijoiden mukaan ongelmana on muun muassa, ettei tieto koulujen resursseista linkity tietoon oppimistuloksista eikä oppimistuloksia arvioida systemaattisesti.
Sitran Kasvuatlas-työryhmä esitti omassa raportissaan samansuuntaisia mietteitä suomalaisen koulutusjärjestelmän korjaustarpeista.
Molemmat julkaisut suosittelivat yhdeksi lääkkeeksi säännöllisiä, koko ikäluokan kattavia oppimistulosten mittauksia, siis valtakunnallisia kokeita. Lääkkeen toimivuudesta ollaan kuitenkin montaa mieltä. Toiset pitävät sen sivuvaikutuksia hyötyjä suurempina.
Kevään puheenvuoroista saattoi syntyä mielikuva, että koulutuksesta päätetään ohuiden tietojen varassa. Koulutusta kuitenkin tutkitaan jo nyt varsin paljon muun muassa yliopistoissa ja erilaisissa tutkimuslaitoksissa.
Meillä on myös laitos, jonka lakisääteinen tehtävä on tuottaa arviointitietoa koulutuksesta.
Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi pitää majaansa Helsingin Hakaniemenrannassa samoissa tiloissa Opetushallituksen kanssa. Neuvottelu- huoneen ikkunasta näkyvät toukokuun auringossa kylpevä Siltavuorensalmi ja isot koneet, jotka työstävät paikkaa uudelle Kruununsiltojen raitiotielle.
Arviointitoimijana Karvi on itsenäinen – sen riippumattomuus on kirjattu lakiin. Johtaja Hannele Seppälä kertoo, että Karvi päättää arviointien toteutuksesta, menetelmistä ja johtopäätöksistä. Riippumattomuuden periaatteen tarkoituksena on edistää arvioinnin luotettavuutta ja tiedon käyttökelpoisuutta.
Karvin yhteydessä toimii koulutuksen arviointineuvosto, joka laatii kansallisen nelivuotisen arviointisuunnitelman.
– Suunnitelma pitää laatia sidosryhmiä kuullen, joten prosessi on aika mittava, Seppälä kertoo.
Karvi arvioi kaikkia koulutusmuotoja varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja vapaaseen sivistystyöhön. Sen työ palvelee sekä kansallista että paikallista päätöksentekoa ja kehittämistä.
Karvi siis arvioi, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten arviointi eroaa tutkimuksesta?
Arviointi ja tutkimus alkavat melko samalla tavalla. Molempien perustana on järjestelmällinen ja luotettava tiedonhankinta. Arvioinnin tehtävänä on lisäksi tehdä arvottava analyysi, kertoo Hannele Seppälä.
Analyysissa käytetään jotakin arviointiperustetta, joka voidaan ottaa esimerkiksi lain tavoitteista. Sitä vasten arvioidaan aineiston osoittamaa asiantilaa. Lisäksi Karvi esittää aina kehittämissuosituksia.
Keskeinen osa Karvin toimintaa on lausuntojen antaminen vaikkapa lakiluonnoksista. Lausuntoihin tiivistetään arviointitietoa kustakin ajankohtaisesta koulutuspoliittisesta tai lainsäädännöllisestä kysymyksestä.
Oppimistuloksia Karvi arvioi otosten perusteella. Hannele Seppälän mielestä otospohjainen malli toimii hyvin.
Arviointien tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten opetussuunnitelmien perusteiden tavoitteet saavutetaan ja mikä on oppiaineen osaamisen taso, ja siten tukea opetuksen kehittämistä.
Otoksiin perustuvassa arvioinnissa kouluja ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Mahdollisten valtakunnallisten kokeiden riskinä on nähty juuri vertailu ja sen myötä mahdollisesti kiihtyvä koulujen eriytyminen.
Seppälä myös huomauttaa, että valtakunnalliset tasokokeet olisivat kalliit järjestää.
Seppälänkään mielestä tietopohja koulutuksesta ei ole aukoton. Hän toivoisi lisää tietoa esimerkiksi koulutuksen laadusta ja taloudesta: millaiset koulutuksen resurssit ovat ja miten niitä käytetään.
Myös opettajia ja heidän koulutustaan, kelpoisuuttaan ja täydennyskoulutustaan koskevaa tietoa tarvittaisiin lisää.
OAJ on vuosikausia ajanut Suomeen opettajarekisteriä, josta ilmenisi, paljonko opettajia Suomessa on, millaiset kelpoisuudet heillä on ja missä he työskentelevät.
Tietoa on monenlaista, mutta on vähän epäselvää, miten sitä voisi käyttää.
Osapuilleen tämä oli rehtorien vastaus, kun tutkijat kysyivät, mitä heille tarkoittaa tiedolla johtaminen ja miten hyvin tutkimustietoa heidän mielestään on saatavilla. Kysymys esitettiin kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun yhteydessä.
Juuri tiedon vaikuttavuuteen ja soveltamiseen liittyvät kysymykset ovat keskiössä Educa-lippulaivana tunnetussa tutkimuskonsortiossa, jota johtaa professori Marja-Kristiina Lerkkanen Jyväskylän yliopistosta.
Vuoteen 2031 kestävä Educa – Koulutuksen tulevaisuus on yksi Suomen Akatemian rahoittamista lippulaivahankkeista. Lippulaivalla tarkoitetaan osaamiskeskittymää, jossa selvitetään tutkitun tiedon yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
– Tutkimme joko ennakkoon tai jälkikäteen, mikä vaikutus jollakin päätöksellä olisi tai olisi ollut.
Hankkeen näkyvä ponnistus on ollut tutkimus kaksivuotisen esiopetuksen kokeilusta. Sen ensimmäiset tulokset julkaistiin alkuvuodesta. Tutkijat jatkavat kokeiluun osallistuneiden lasten seurantaa.
Samalla Educassa tutkitaan paljon muutakin. Syksyllä esimerkiksi julkaistaan lukutaitoa koskevan interventiotutkimuksen tulokset. Yksi keskeinen tutkimusaihe tulevana vuonna ovat koulupoissaolot.
Educassa on Jyväskylän yliopiston lisäksi mukana Helsingin, Turun ja Aalto-yliopistot. Hankkeella on vahvat verkostot yhteiskunnallisten organisaatioiden kanssa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Yksi yhteistyökumppaneista on OAJ.
Educassa on kasvatustietelijöiden lisäksi monen eri alan osaajia psykologeista oppimisanalytiikan ja taloustieteen tutkijoihin.
Maallikko sen paremmin kuin opettajakaan ei aina tule ajatelleeksi, miten keskeinen tutkimusaihe koulutus on taloustieteelle. Koulutus on aivan taloustieteen ja talouskasvun keskiössä, sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan vanhempi tutkija Aino Kalmbach.
– Inhimillinen pääoma on keskeinen tekijä talouskasvumalleissa. Koulutus on sitäkin kautta yhteiskunnallisesti tosi merkittävä asia, hän sanoo.
Kalmbach on yksi eturivin tutkijoistamme koulutuksen taloustieteessä. Hän on ollut laatimassa ja koordinoimassa OAJ:n tilaamaa tutkimuskoostetta, joka julkaistiin toukokuussa.
Koulutus on kasvua -tutkimuskoosteesta käy ilmi esimerkiksi se, että osaamistaso on yksi talouskasvun keskeisimmistä edellytyksistä. Siinä viitataan muun muassa tutkimukseen, jonka mukaan 60 prosenttia maiden välisistä eroista bruttokansantuotteessa selittyy suoraan työntekijöiden osaamiseroilla.
Kalmbachia taloustieteessä kiehtovat uskottavat tutkimusmenetelmät, joilla pystyy empiirisesti tutkimaan asioiden vaikuttavuutta. Sana uskottava toistuu hänen puheessaan usein.
– Koulutuksen taloustiede on tosi hyvä väylä tutkia yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita analyyttisesti ja systemaattisesti.
Erityisen mielenkiintoisena menetelmänä Kalmbach pitää satunnaistettuja kenttäkokeiluja. Sellainen oli muun muassa kaksivuotisen esiopetuksen kokeilu vuosina 2021–24.
Kokeiluryhmän lapset aloittivat esiopetuksen viisivuotiaina, verrokkiryhmä jatkoi nykyjärjestelmällä.
Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että kokeiltu kaksivuotinen esiopetus ja nykyinen esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen yhdistelmä olivat yhtä vaikuttavia, mitä tuli tutkimuksessa mitattuihin taitoihin.
Toisen satunnaistettuun kenttäkokeiluun perustuvan tutkimuksen tekivät Kalmbachin kollegat Etlassa. Siinä tarkasteltiin, millä toimilla ihmisiä saadaan aikuiskoulutuksen piiriin.
Kalmbach uskoo, että satunnaistetuilla kenttäkokeiluilla olisi mahdollista hankkia paljon lisää tietoa koulutuspolitiikan vaikutuksista.
Hän jakaa monien taloustieteilijöiden näkemyksen, että tietopohjamme koulutuksesta on nykyisin vaillinainen: tietoa tulisi kerätä kattavammin niin oppimistuloksista, koulutuksen resursseista kuin opetuksen järjestämisen yksityiskohdistakin. Kalmbach pitää myös tärkeänä sitä, että koulutuspoliittiset uudistukset suunniteltaisiin niin, että niiden vaikutusten arvioiminen on mahdollista.
Kalmbachista on selvää, että taloustiede tarvitsee koulutuksen tutkimisessa rinnalleen muita tieteitä. Hän toivoisikin taloustieteilijöiden, kasvatustieteilijöiden ja sosiologien välille lisää yhteistyötä.
Joihinkin kysymyksiin pystyy hyvin vastaamaan taloustieteen keinoin, mutta monet opetuksen järjestämisessä olennaiset asiat ovat muiden tieteenalojen tontilla.
Kalmbach antaa esimerkin. Jos tehdään satunnaistettu kenttäkokeilu, jolla halutaan tutkia uudistuksen vaikuttavuutta, kasvatustieteilijöillä voisi olla tärkeä rooli kokeiltavan uudistuksen sisällön suunnittelussa.
Palataan vielä vuoteen 2022. Kun eduskunta päätti tasa-arvorahan vakiinnuttamisesta, pohjana oli Helsingin yliopiston apulaisprofessorin, ansioituneen kaupunkimaantieteilijän Venla Berneliuksen laaja selvitystyö.
Selvityksessä käytiin läpi paljon tutkimusta monelta eri tieteenalalta niin Suomesta kuin muualtakin. Bernelius on muun muassa tutkinut Sonja Kosusen kanssa kouluverkon alueellista eriytymistä ja kaupunki- segregaatiota Helsingissä.
Mukana oli myös Mikko Sillimanin, graduntekijän ja siviilipalvelusmiehen, tutkimus. Mitä lisäarvoa se toi?
Ainakin se oli ainoa, jossa Helsingin käyttämän positiivisen erityiskohtelun rahoitusmallin vaikuttavuutta arvioitiin tarkasti määrällisellä tutkimusasetelmalla.
Silliman on yhä hiukan yllättynyt, miten paljon huomiota hänen tuloksensa saivat.
– Ehkä se kertoo, että tällaiselle tutkimusnäytölle on tarvetta.
Määrällisen asetelman vaatima aineisto ei tullut Sillimanille tarjottimella. Tietoa siitä, minne oppilaat jatkoivat peruskoulun jälkeen, ei ollut saatavilla mistään avoimesta lähteestä.
Silliman soitti Tilastokeskukseen, ja sieltä suostuttiin toimittamaan hänelle koulutasoiset tiedot siitä, kuinka moni oppilas jatkoi opintojaan peruskoulun jälkeen.
Sivarissa Silliman joutui puolisen vuotta odottelemaan Tilastokeskukselta tilaamaansa uutta, laajempaa aineistoa. Oli hyvää aikaa lukea Thomas Pikettyä ja lähetellä jatko-opintohakemuksia amerikkalaisiin yliopistoihin.
Aineiston kankea saatavuus on yksi esimerkki datainfrastruktuurin puutteista, joita eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaama raportti osoitti.
Tehtäisiinkö Suomessa sitten parempaa koulutuspolitiikkaa, jos tietoja koottaisiin kattavammin ja ne olisivat helpommin saatavilla ja yhdisteltävissä?
Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että tietovarantojen kehittäminen on sinällään hyvä juttu.
Koulutuksen arviointikeskus Karvi kannattaa datainfrastruktuurin vahvistamista. Tarkastusvaliokunnan raportista antamassaan lausunnossa Karvi kuitenkin toteaa, etteivät opetussuunnitelmien moninaiset tavoitteet taivu yksinkertaisiin mittareihin.
Karvi kysyy lausunnossaan, keskittyisikö raportin ehdottama järjestelmä lähinnä niihin ilmiöihin, joita on helpointa mitata.
– On tärkeää, että meillä Suomessa on kattavat tilasto- ja rekisteriaineistot, mutta tarvitsemme lisäksi muunlaista arviointitoimintaa, jolla päästään kiinni myös opetuksen ja oppimisen arkeen ja voidaan tukea sitä, sanoo Hannele Seppälä.
Kasvatusta, koulutusta, oppimista ja hyvinvointia ei Seppälän mukaan voi tutkia pelkästään kausaalisuhteita selvittämällä. Lisäksi tarvitaan laadullista analyysia ja kokonaisuuden laajasti huomioivaa, systeemistä näkökulmaa.
Karvissa kuitenkin ajatellaan, että lähestymistavat eivät ole toisilleen vastakkaisia.
– Oppimistulosten takana ei ole mikään yksittäinen asia, vaan niitä on monia.
Taitaa kuitenkin olla niin, että mitattava tieto saa politiikanteossa erityisen painoarvon. Numerot ovat poliittisessa kamppailussa jykevämpi ase kuin kuvaileva asiantuntija-arvio.
Koulutuspolitiikan professori Jaakko Kauko ryhmineen tarkasteli tutkimushankkeessaan tiedon käyttöä päätöksenteossa. Kaukon mukaan poliitikoilla on tapana priorisoida tilastoja – olivat ne sitten kansallisia, OECD:n tai EU:n – ja määrällisiä kansainvälisen vertailun sallivia tietoja.
Koska politiikka näyttää arvostavan taloustieteellistä tiedon muotoa, kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat voivat jäädä varjoon päätöksenteossa. Tällaisen huolen Kauko ilmaisi Mustread-julkaisuun laatimassaan kirjoituksessa.
Kauko myös huomautti, että tietopohjaistakin päätöksentekoa ohjaavat lopulta arvot. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen on hänestä ennemmin retorinen tehokeino kuin aitoa politiikantekoa. Räikeimmillään tietoon vetoaminen kätkee arvoihin perustuvat päätökset rationaalisuuden kaapuun.
”Poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi”, hän kirjoitti.
Toisin sanoen: politiikka on aina politiikkaa, riippumatta siitä, paljonko tietoa on käytettävissä.
Ajatus siitä, että tilastojen mukaan ottaminen veisi koulutuspoliittista keskustelua harhateille, on Mikko Sillimanin mielestä vääristynyt.
Hänestä käsityksiä saattaa hämärtää pikemminkin se, jos tutkijan näkemys perustuu liikaa omaan kokemukseen, heijastaa valikoitua otosta tai vertailukelpoiset mittarit puuttuvat. Jos haluaa saada kattavan otoksen tai tehdä vertailuja yli alueiden tai ajan, tilastoja on vaikea korvata.
– Koulutuspolitiikka, koulutus ylipäätään ja lasten kehitys ovat tosi moni- mutkaisia ja niissä on tosi monta elementtiä, mutta minusta se kertoo enemmänkin mittaamisen tärkeydestä.
Silliman työskentelee nykyisin taloustieteen apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Hänelle mittaaminen on kuin katuvalojen laittamista päälle: tutkija ei puutu mitattavaan asiaan vaan ainoastaan saa sen näkyviin.
Kokonaan eri asia on sitten se, mihin mittareita käytetään. Niiden käytöllä voi olla yhtä lailla hyviä kuin huonojakin vaikutuksia. Näitä vaikutuksia on tärkeä punnita ja käydä niistä keskustelua etukäteen.
– Rakentava lähtökohta olisi miettiä, että mitä hyötyjä ja mitä haittoja voi tulla, miten voidaan torjua haittoja ja kasvattaa mahdollisia hyötyjä. Se vaatii laajaa keskustelua eri tahojen kanssa.
Miltä tutkijasta tuntuu se, että omia tutkimustuloksia on käytetty päätöksenteon pohjana?
– Vähän jännittävältä. Kun tuottaa jonkin tuloksen tieteellisessä tutkimuksessa, jää kuitenkin aina vähän se fiilis, että pitääköhän se paikkansa.
Silliman uskoo, että olennaista hänen tutkimassaan pd-rahassa ei välttämättä edes ole raha itsessään. Ratkaiseva merkitys saattaa olla rahan myötä tulevalla viestinnällä, muulla tuella ja huomion kiinnittämisellä oikeisiin asioihin.
Tämän hän toi esiin jo alkuperäisissä tuloksissaan. Maisterintutkielmaa varten hän haastatteli asiasta montaa rehtoria ja kaupunkipoliitikkoa, mutta suhteellisen pienestä otoksesta ja ilman verrokkiryhmää on vaikea tehdä suoraa johtopäätöstä. Koska tarkemmasta rahankäytöstä ei ole tilastollista jälkeä, ei varmasti tiedetä, mikä tarkalleen ottaen vaikuttaa.
– Lohdullista on kuitenkin, että olipa tulkinta miten hämärä tahansa, tämä on sellainen lääke, jolla voi tehdä vain hyvää. Ei voi olla paha asia, että annetaan enemmän rahaa kouluille, jotka sijaitsevat vaativilla alueilla.
Silliman muistuttaa, että parhaat päätökset perustuvat tieteelliseen kirjallisuuteen kokonaisuutena, eivät yksittäisiin tutkimuksiin.
– On onneksi laajaa tutkimusnäyttöä, joka osoittaa, että koulujen resursseista on hyötyä oppilaille.