Opettajan kesäloman pituudesta riittää mielipiteitä. Harvemmin puhutaan siitä, kuinka oleellinen pitkä loma opettajalle on.
Toukokuun lopussa olen kokenut ammattilainen. Saan selvää hätäisistä kalenterimerkinnöistäni.
Tiedän, mikä avain käy mihinkin lukkoon, miten kopiokone toimii ja kenen puoleen käännyn, kun tarvitsen kollegiaalisuutta. Osaan työni niin hyvin, etten enää huomaa osaavani.
Toukokuussa en loista ammattitaidolla vaan sitkeydellä. Todistukset. Arvioinnit. Kevätjuhlat. Viimeiset kannustukset.
Kalkkiviivat saavutetaan enemmän tahdolla kuin tyylillä. Toukokuussa ei enää kysytä, riittävätkö voimat ensi viikkoon. Riittää, että ne riittävät huomiseen.
Sitten tulee kesä.
Parissa kuukaudessa tapahtuu muutakin kuin palautumista. Mieli saa tyhjentyä työasioista. Saa olla vain.
Siksi elokuun ensimmäisenä työpäivänä olen hetken jälleen aloittelija. Työasiat pyörivät mielessä jo edellisenä sunnuntaina. Yöllä stressaan asiaa, jota en aamulla muista.
Mihin pitikään mennä? Mistä löydän oikean dokumentin? Millä salasanalla? Kenelle minun piti puhua se tärkeä asia – ja mikä se olikaan?
Ensimmäisessä opettajankokouksessa tulee aina vilkaistua ympärilleen. Ketkä ovat jättäneet leikin kesken?
Samat kasvot, muutama uusi, muutama puuttuu. Leveitä hymyjä uudenkarheiden, vielä tyhjien kalenterien yllä.
Muutaman päivän jälkeen käteni löytää oikean valokatkaisijan ajattelematta. Kopiokone tottelee. Opiskelijoiden nimet muistuvat mieleen.
Kahvikin maistuu poikkeuksellisen hyvältä. Kukaan ei vielä tiedä, montako kertaa sitä tänä lukuvuonna lämmitetään uudelleen mikrossa.
Kesä ei vienyt ammattitaitoa. Se siirsi sen vain hetkeksi samaan lokeroon kuin työavaimen ja salasanan – paikkaan, josta kaikki oleellinen löytyy muutamassa päivässä.
Kesä ei vain lataa opettajan akkuja.
Se palauttaa tehdasasetukset.