Sivistyksen rapautumisen merkkejä ovat esimerkiksi disinformaation maailmanlaajuinen leviäminen ja haluttomuus keskustella eri tavalla ajattelevien kanssa. Muun muassa näitä pohditaan Longplayn perusteellisessa jutussa, joka kysyy, voidaanko sivistys pelastaa.
Olin hinkannut tätä pääkirjoitusta jo moneen kertaan, kun sain Lonkkarin jutusta tekstiini lisää valoa. Allekirjoitan havainnot mutta yritän olla vajoamatta jutun maalaamaan synkkyyteen.
Kun katson maailmaa koulutuksen näkökulmasta, on kirkkaasti näkyvissä, miten ajattelun, tiedon ja totuuden puolesta pusketaan töitä.
Koulutustason nostoa janoavat niin nuoret kuin hallituskin.
Myös koulusta ja opetuksesta kuulee kriisipuhetta, sekä oikeista huolenaiheista että mielikuvista.
Totta on, että oppimistulokset ovat luiskahtaneet alamäkeen lukutaito edellä. Tuen tarvetta on paljon ja mielenterveyden ongelmat hidastavat osalla opintojen etenemistä.
Jyrkästi on pudonnut myös suomalaisten luottamus koulutusjärjestelmäämme. Ehkä osin turhankin kriisipuheen yllyttämänä.
Valtioneuvoston Kansalaispulssiin vastanneista 90 prosenttia luotti koulutukseen vielä vuonna 2020. Viime vuoden lopun prosentti oli enää 72.
Toisen tutkimuksen, Sivistysbarometrin, mukaan 87 prosenttia suomalaisista on kuitenkin sitä mieltä, että hyvinvointiyhteiskuntamme on rakennettu koulutuksen ja sivistyksen varaan.
Nuoret haluavat jatkaa rakennustyötä. Korkeakouluihin on rutkasti enemmän hakijoita kuin on aloitus- paikkoja. Viime keväänä ilman paikkaa jäi 69 prosenttia, ensikertalaisistakin yli puolet.
Samaan aikaan hallitus ja elinkeinoelämä haluavat nostaa korkeakoulutettujen määrää. Että saataisiin innovaatioita, tuottavuutta ja kilpailukykyä sekä luovuutta löytää ratkaisuja globaaleihin ongelmiin.
OAJ komppaa tavoitetta mutta vaatii samalla rahoituksen vahvistamista. Eikä korkeakoulutuksen korostaminen saa olla pois muilta koulutusasteilta.
Harvinaisen samanlaiset toiveet ja tavoitteet sekä nuorilla että yhteiskunnalla. Niitä kohti siis.
Minna Ängeslevä
» [email protected]