On lauantai, ainoa päivä viikosta, jolloin opekin voi nukkua pitkään (seitsemään). Oijjoi, kylläpä maittoi! En nähnyt unta mistään (laiskuri).
Takana on viikko, josta laadin raportit 7×45 minuutin tarkkuudella opetukseni sisällöistä (lisää byrokratiaa ja valvontaa). Ja kyllä: ops kuulsi opetukseni sisällön läpi.
Löysin pedagogisen juonen, jota noudatin ytimekkäästi, tarkoituksenmukaisesti, tavoitteellisesti ja selkeää rytmiä noudattaen (saisinko vähän hyväksyntää?).
Siinä sivussa meni kymmenkunta Teams-kokousta ja opiskelijan hopsausta (töitään luettelee) sekä resurssin mukaan kaksi tuntia opetuksen suunnittelua.
Psst! Älkää kertoko kenellekään, että suunnittelin opetusta myös koko edellisen sunnuntain ja jatkan huomennakin (nyt riittää makaaminen!).
Ainiin, opetinhan minä myös paria (pariakymmentä) lähes kielitaidotonta aikuista, joiden joukosta löytyy sekä koronaa, lastensuojelun asiakkaita, yksinhuoltajuutta ja sotatraumoja.
Käytin Whatsappia ja skanneria, koska kohderyhmälläni ei ole teknistä välineistöä eikä valmiuksia niiden käyttöön. Mutta tukena olin, nyt kun kerrankin on ollut mahdollisuus siihen kahden kesken puhelimitse, videoilla tai ilman.
Ainiin, opetinhan minä myös.
Luin lehdestä, että koulut on ehdottomasti avattava kahdeksi viikoksi toukokuussa. Opettajat yrittävät kuitenkin luistaa perustehtävästään yhteiskunnan tukipilareina, vaikka heidän kuuluisi taistella rinnatusten sotilaiden, poliisin ja huoltojoukkojen kanssa yhteistä vihollista vastaan (vihollista?).
Eikö kyseessä olekaan tartuntatauti, jonka estämiseksi pyritään suojelemaan riskiryhmiä ja vanhuksia? Niitä haavoittuvimpia, jotka ovat jo tehneet osansa yhteiskunnan hyväksi?
Ei, teemme töitä, koska vanhempien on saatava rauha jälkikasvustaan ja koska etäpoterostaan tulittavan toimittajan omakin armeija on jo käyty (itkettää). Ja lapset jonottavat jokapäiväistä leipäänsä kylmäkontista. Polvillaan.
Maaria Matikainen
osa-aikainen aikuisten S2-opettaja Helsingistä