Uupuminen uhkaa

5.3.2018

Iso joukko opettajia taistelee työssään uupumuksen rajamailla.

Jaksaminen on koetuksella kohtuuttomaksi muuttuneessa tehtävässä, heterogeenisissa ja yhteiskunnan asettamiin tavoitteisiin nähden ylisuurissa opetusryhmissä. Ryhmissä, joihin kaikki erityistä tukeakin vaativat lapset on vastoin asiantuntijoiden neuvoja sijoitettu vailla riittävää erityisopettajan tukea.

Erityisopettajista on lähes kaikissa kouluissa huutava pula. Virkoja on liian vähän.

Suuri joukko luokan-, erityis- ja aineenopettajia työskentelee romahduksen partaalla pohtien, jaksaako enää jatkaa opettajan urallaan. Takavuosina minuun, pääluottamusmieheen, otettiin yhteyttä palkka- ja palvelussuhdeasioissa. Nyt asia koskee yhä useammin jaksamisongelmia.

Uupuvia opettajia näyttää yhdistävän ainakin kolme tekijää.

Ensimmäinen on ylivahva työmoraali. Opettaja kokee, että hänen oppilaillaan on oikeus kaikkeen siihen yksilölliseen tukeen ja ohjaukseen, minkä perusopetuslaki ja kunnan opetussuunnitelma tälle lupaavat – puutteellisista resursseista huolimatta. Tätä yhteiskunnan antamaa tyhjää lupausta opettaja yrittää paikata, jopa oman terveytensä kustannuksella.

Toinen on se, että opettajan työnantaja, yleensä kunta tai kuntayhtymä, on päättänyt muuttaa opetuksen ja toimintakulttuurin yhdellä ryminällä, ylhäältä alas käskyttäen. Näissä kunnissa uusi paikallinen opetussuunnitelma on viritetty merkittävästi kunnianhimoisemmaksi kuin opsin valtakunnalliset perusteet edellyttäisivät. Useimmiten viritys liittyy arvioinnin raportointikäytänteisiin.

Osa opettajista ei ole koskaan saanut esimieheltään palautetta työnsä laadusta.

Kehittämishuumassa reaalitodellisuus katoaa. Taustalla on ollut ajatus, että kaikkien opettajien tulisi yltää siihen kymmenen prosentin joukkoon, joka omistaa elämänsä työlleen.

Kolmantena, ja ehkä tärkeimpänä, uupuvia yhdistää se, ettei työnantaja tunnu arvostavan opettajien työtä. Osa opettajista kertoo, ettei ole koskaan saanut esimieheltään palautetta työnsä laadusta. Esimies ei siis ole ottanut mitään kantaa työnteon onnistumiseen – ei puoleen eikä toiseen.

Jos opettaja on tehnyt työtään 10–20 vuotta saamatta kehuja hyvin suoritetusta työstä, ei ole ihme, että kyynistyminen uhkaa. Opettajista tuntuu, että muutosprosessissa edessä on vain vaatimuksia, muttei henkistä tukea, koulutusta tai riittäviä resursseja.

Avaimet parempaan ovat koulujen resursseista päättävillä kuntapoliitikoilla sekä heille esittelyvastuussa olevilla opetusjohtajilla. Esimerkiksi rehtorien työaikaseuranta osoittaa, etteivät koulujen hallintohenkilöstön resurssit riitä sille sälytettyjen tehtävien hoitamiseen.

Rehtorit pitää vapauttaa rutiininomaisesta paperinpyörityksestä johtamaan koulujensa henkilöstön pedagogista kehittämistä. On oireellista, ettei rehtorin virkoihin ole tungosta, vaikka se on opettajille ainut tapa edetä uralla.

Opetustyön tuloksellisuus perustuu toisaalta opettajan sisäiseen motivaatioon auttaa oppilasta elämän perusteiden rakentamisessa, toisaalta uskoon, että yhteiskunta arvostaa tätä työtä. Yhteiskunta ei voi seurauksitta käyttää opettajien motivaatiota taloudellisesti hyväkseen.

Jos yhteiskunta osoittaa päätöksillään, ettei opetustyötä oikeasti arvosteta, opettajan sisäinen motivaatiokin murskaantuu ja koko suomalainen koulutusjärjestelmä romahtaa. Paljastuessaan hyväksikäyttö yleensä kostautuu.

Sen seuraukset ovat yhteiskunnallemme fataalit.

 

Petri Kääriäinen

petri.kaariainen@icloud.com

Kirjoittaja on OAJ:n ensimmäinen varapuheenjohtaja.