Tutkittu juttu: Opettajankoulutuksesta ei ole perinteiden haastajaksi

Aleksi Fornaciarin mukaan luokanopettajilta puuttuu rohkeutta ja asennetta käyttää autonomiaansa yhteiskunnallisten asioiden opettamiseen.

– Monet opettajat kaihtavat kriittisyyteen ja osallistumiseen kannustavaa opetusta siksi, että se mielletään helposti kannanotoksi ja ammattiin sopimattomaksi indoktrinaatioksi, Jyväskylän ylipistossa yliopistonopettajana työskentelevä Fornaciari selittää.

Hän tutki lokakuussa tarkastetussa väitöskirjassaan luokanopettajan suhdetta ja suuntautumista yhteiskuntaan. Tutkimuksen aineistona ovat 13 luokanopettajan puolistrukturoidut haastattelut lukuvuosilta 2015–2016, sekä syksyllä 2017 tehdyt jatkohaastattelut. Opettajat työskentelivät kahdeksassa eri peruskoulussa Helsingissä.

Perinteet painavat: sotien jälkeisessä Suomessa koulun tehtävä ei ollut arvostella vaan liennyttää yhteiskunnallisia eroja ja yhdistää eri kansalaisryhmiä. Fornaciarin mukaan koulua on totuttu pitämään kansakunnan valtiollisten ja kulttuuristen tarpeiden kuuliaisena tyydyttäjänä.

– Opetussuunnitelman muuttuneista vaatimuksista huolimatta yhteiskunnalliset asiat koetaan yhä jännitteisiksi.

Oppilaiden ohjaamista kriittisen ajattelun suuntaan välttävät usein nekin opettajat, joille kriittisyys ja yhteiskunnallinen osallistuminen ovat henkilökohtaisesti tärkeitä asioita.

Rohkeimmin yhteiskunnallisia asioita nostivat esiin kokeneet opettajat.

Ennakkoluulottomuutta ja uudistusintoa pidetään yleensä vastavalmistuneiden tulokkaiden ominaisuutena. Fornaciarin aineisto kertoo päinvastaista: rohkeimmin yhteiskunnallisia asioita nostivat esiin kokeneet opettajat. Siis ne, joilla on vahva ammatillinen identiteetti.

Tutkija pitää nuorten konservatiivisuutta ainakin osittain koulutuksen tuotteena. Opettajankoulutuksessa ei paneuduta riittävän syvällisesti koulun yhteiskunnalliseen juonteeseen.

– Tulevat opettajat eivät opi pitämään kriittistä yhteiskunnallisuutta osana ammattiaan, koska opinnot eivät haasta riittävästi perinteistä mielikuvaa opettajuudesta, Fornaciari pohtii.

Tilanteeseen vaikuttaa myös eräs opettajankoulutuksen ainutlaatuinen piirre: millään muulla alalla ei opintojaan aloittavalla nuorella ole takanaan 13 vuoden ja 13 000 tunnin kokemusta tulevasta työympäristöstään – eikä yhtä vahvaa ennakkokäsitystä siitä, mitä tuleva työ perusolemukseltaan on.

– Koulun uudistumien edellyttää, että koulutus kykenee riitauttamaan kouluvuosien juurruttaman kuvan opettajuudesta. Tällä hetkellä se ei näytä siihen pystyvän.

Fornaciarin mukaan nekin nuoret opettajat, joilla on uusia ajatuksia, sosiaalistuvat nopeasti koulun perinteiseen kulttuuriin, jossa muutospyrkimykset koetaan usein epärelevanteiksi ja ulkopäin määritellyiksi.

Fornaciari osoittaa tutkimuksessaan, että opettajankoulutuksen asema opettajien ammatillisen identiteetin lähteenä on yleensäkin hatara. Monissa hänen tekemissään haastatteluissa tuli esiin, että opettajuuden malli oli saatu muualta kuin koulutuksesta.

– Neutraali, kritiikistä pidättäytyvä perinne elää ja jatkaa seuraaville opettajasukupolville omien subjektiivisten soveltuvuuden kokemusten, perhetaustan ja kentällä elävään kulttuuriin sosiaalistumisen kudelmana.