”Olin koronan toipilaana polvileikkauksesta ja heräsin siihen, että elämä ei voi loputtomasti olla pelkkää salibandya. Pitää olla myös joku tutkinto.
Luokanopettajan ammatti tuntui parhaalta ratkaisulta: tykkään olla lasten kanssa ja opettajan työtä saa tehdä aika vapaasti omalla tavallaan opetussuunnitelman rajoissa.
Lisäksi tuttavapiirissäni on luokanopettajia, jotka ovat viihtyneet alalla.
Opinnoissani on meneillään kuudes vuosi. Olen saanut sellaisen kuvan, että nykykoulussa on paljon hyvää.
Yhteisopetus yleistyy ja vastuuta voi jakaa kollegan kanssa. Oppilaiden yksilölliset tarpeet otetaan huomioon paremmin kuin omina kouluaikoinani.
Toisaalta olen pannut merkille, että kouluun tarvittaisiin lisää resursseja, lisää aikuisia. Opettajat tekevät nyt todella paljon töitä.
Petrattavaa olisi myös yhteishengessä ja ryhmäyttämisessä. Niiden eteen pitäisi tehdä työtä vielä nykyistä enemmän.
Opettajan työssä ja joukkueurheilussa ja on paljon yhtäläisyyksiä.
Molemmissa työskennellään tiiviisti erilaisten ihmisten kanssa ja aikataulut ovat välillä tiukat.
Teemme myös jatkuvasti töitä sen eteen, että sekä yksilö että koko luokka tai joukkue kehittyvät.
Olen ollut muutaman vuoden Esport Oilersin liigajoukkueen kapteeni. Opeopinnoistani olen saanut varmuutta puhua avoimesti. Uskallan nostaa joukkueen kesken esiin vaikeitakin asioita.
Toisaalta urheilutaustani ansiosta tunnen ryhmäyttämisen tärkeyden.
Joukkueen kanssa olemme paljon hallilla tai areenalla. Välillä pitää kuitenkin mennä jonnekin muualle ja tehdä jotain ihan muuta. Esimerkiksi yhdessä keilaaminen hitsaa porukkaa yhteen.
Opettajana aion tehdä samaa oppilaideni kanssa. Joskus pitää lähteä koulun ulkopuolelle ja käydä vaikka metsäretkellä.
Urheilussa olen saanut tuntea paitsi menestystä myös pettymyksiä.
Pettymykset ovat kirittäneet tekemään vielä enemmän ja paremmin. Menestys on pitkän työn tulos.
Koulussakin oppi tulee ahkeroimalla, ja pettymyksistä voi nousta uutterasti harjoittelemalla.
Opiskelun ja huippu-urheilun sovittaminen yhteen on vaatinut joustoja sekä seuralta että yliopistolta. Toisinaan pelimatkat venyvät myöhäiseen yöhön, jolloin olen saanut aamun vapaaksi opinnoista.
Toisaalta jos illalla on tentti, seuran treenit ovat vaihtuneet omatoimiseen harjoitteluun. Muutoin päivät menevät rutiinilla. Aamulla on treenit, päivällä muutama tunti opiskelua ja illalla taas treenit.
Valmistun tänä lukuvuonna. En kuitenkaan hyppää heti koulumaailmaan, vaan seuraavat vuodet elän salibandyn ehdoilla. Urheilu-ura on lopulta aika lyhyt.
Sitten aikanaan haluan olla opena hyvän fiiliksen ja joukkuehengen luoja.
Meillä kaikilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Kun teemme ja harjoittelemme yhdessä, pystymme kaikki kehittymään.
Uskon, että yhteisyyden tunteesta seuraa hyvän kierre: Kun koulussa viihtyy ja voi olla oma itsensä, opiskelumotivaatio ja sitä kautta oppimistuloksetkin paranevat.
Mistä on kyse?
Huippu-urheilu-urankin jälkeen on elämää, ja moni urheilija ahertaa treenien lomassa itselleen tutkinnon. Salibandynpelaaja Justus Kainulainen päätti opiskella luokanopettajaksi. Hän ajattelee, että urheilu- urasta on opettajan työssä paljon hyötyä.