Uudet ruuhkavuodet – lähikuvassa läheishoivaaja

Meneillään oli Ilmajoki-opiston kädentaitokurssi maahanmuuttajanaisille, kun opettaja Tuula Kivimäen puhelin hälytti. Isä oli kaatunut. Taas.

Huonokuntoinen, iäkäs isä asui yksin rivitaloasunnossaan Ilmajoen keskustassa. Hän oli lastensa avun varassa. Kotipalvelu kävi, mutta vain joitakin kertoja päivässä.

Tuulan sisarukset eivät olleet saatavilla, joten hänen oli pakko lähteä itse. Eihän hätääntynyttä isää voinut jättää lattialle makaamaan.

Apuun tuli Tuulan silloinen esihenkilö, Ilmajoen opiston rehtori. Hän otti ryhmän vetääkseen, ja Tuula pääsi matkaan. Mukaan nostoavuksi lähti opiston iltavahtimestari.

Keittiön ikkunalla on kolme pelargoniaa, ja kun niiden yli katsoo, näkee koivukujan, kynnetyn pellon, ajotien ja tien toisella puolella Tuulan lapsuudenkodin. Sitä asuu nyt Tuulan veli. Siskokin asuu saman tien varrella hieman lähempänä Ilmajoen keskustaa.

Tuula Kivimäki on taiteen perusopetuksen ja käsityön opettaja Ilmajoen opistossa. Hän hoiti yhdessä sisarensa ja veljensä kanssa isäänsä tiiviisti puolentoista vuoden ajan. Siitä on nyt muutama vuosi.

Isän hoiva ei ollut kevyttä auttelua. Loppuaikoina isä vain makasi sängyssä: ei päässyt vessaan, ei saanut otettua ruokaa itse, peseytymisestä puhumattakaan. Puhelimen käyttö sentään onnistui.

Kunta järjesti isälle enimmillään neljä kotipalvelukäyntiä päivässä, mutta eivät ne riittäneet. Sisarukset kävivät auttamassa isää monta kertaa päivässä.

Tiukimmassa vaiheessa Tuulan päivä saattoi olla vaikkapa tällainen:

• 8.30 isän luo,
• 9–13 opetusta,
• 13 ruuanlaittoa isän luona,
• 18–20 iltaopetusta,
• 20 isän luo uudestaan.

Kaikki kolme sisarusta olivat hoitojakson ajan täysipäiväisesti töissä. Edellytykset isän hoitoon olivat kuitenkin sikäli hyvät, että sisarukset asuivat niin lähellä.

Tuulan koti, työpaikka tärkeimpine opetuspisteineen ja isän rivitaloasunto mahtuvat kaikki parin kilometrin säteelle.

Sunnuntaisin Tuula valmisti usein isän lempiruokaa, lohta ja perunamuusia.

Tuulan, isän ja sisarusten hoivasuhde oli tiivis, mutta asetelma sinänsä ei ole harvinainen. Suomessa 700 000 työssäkäyvää ihmistä hoitaa läheistään. Omien vanhempien tai appivanhempien lisäksi hoivattavat voivat olla esimeriksi puolisoita tai erityistä apua tarvitsevia lapsia.

Aivan tuoreita tutkimuksia asiasta ei ole, mutta vuonna 2016 arvioitiin, että joka kolmas työssäkäyvä huolehtii läheisestään. Kunnan kanssa sopimuksen tehneitä omaishoitajia on noin 50 000, joten epävirallisia läheishoivaajia on paljon.

Kun väestö ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee, läheishoiva yleistyy entisestään.

– Palveluiden saatavuusongelmat, rahoitusleikkaukset, pula terveydenhuollon henkilöstöstä ja palveluiden siirtyminen yhä enemmän kotiin lisäävät omaisille tulevaa hoitovastuuta, sanoo hanketyöntekijä Anna-Maria Kuri.

Hän työskentelee Läheisenä työelämässä -hankkeessa, josta vastaavat Maria akatemia ja Miina Sillanpään säätiö. Hanke tukee läheishoivaajia, joilla ei yleensä ole virallista omaishoitosopimusta.

Ei ole tarkkaa tietoa, kuinka paljon opettajia läheistään hoitavien joukossa on. Voi olettaa, että arvio joka kolmannesta pätee myös opetusalalle.

Vahva, omatoiminen mies, edistyksellinen maanviljelijä ja ympäri maailmaa matkaillut maatalouskonekonsulentti. Tällainen oli Tuula Kivimäen isä.

Tämä oli pärjännyt itsenäisesti monta vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen, säilönyt omenasoseet ja leiponut sämpylätkin.

Ensimmäisenä hoiva hiipi elämään raha-asioissa vuonna 2017. Isä ei koskaan opetellut käyttämään tietokonetta, ja Tuula alkoi auttaa häntä pankkiasioinnissa. Sitten Tuula sisaruksineen alkoi käydä isän puolesta kaupassa.

Isän kotiin toimitettiin apuvälineitä, koska parkinson plus -oireyhtymä aiheutti tärinää ja vaikeutti liikkumista. Oikea käsi ei enää toiminut.

Aikaisemmin isä oli saattanut kutsua lapsia perheineen viikonloppuna syömään, mutta nyt Tuula alkoi yhä useammin viedä ruokaa isälle. Sunnuntaisin Tuula valmisti usein isän lempiruokaa, lohta ja perunamuusia.

Avun tarve eteni asteittain. Isältä ei enää onnistunut ruuanlaitto, kohta ei edes mikrossa lämmittäminen. Seuraavaksi isä ei päässyt omin avuin pöydän ääreen.

Sisarukset hoivasivat kaikki isää tiiviisti, mutta Tuula oli virallisesti nimetty omaishoitaja. Hän vastasi jokapäiväisen hoivan, ruokahuollon ja pankkiasioiden lisäksi paperitöistä ja järjestelyistä.

Oli lääkärikäyntejä, laboratoriokokeita, Kela-takseja, kotihoidon sopimisia, hoitotarpeen arviointeja, vuorohoitojaksojen järjestelyä, ikäpalveluita, apuvälineiden lainausta, kalenterirumbaa omaisten kesken.

– Se oli aikamoinen viidakko. Usein, kun soitin jonnekin, ilmeni heti, että olin soittanut väärään paikkaan.

Tuula sanoo, että Ilmajoella heitä palveltiin aina ystävällisesti ja ymmärtäväisesti eikä toiminta ollut kasvotonta.

Puheen tuottaminen oli isälle vaikeaa, mutta järki toimi loppuun saakka. Muistisairautta ei ollut. Hänen oli vain vaikea hyväksyä sitä, että työssä käyvät sisarukset olisivat välillä tarvinneet lepoa.

Isä oli hyvin tarkka siitä, miten kotityöt hoidettiin: nurkat piti aina imuroida tietyllä suuttimella, tiskikone täyttää tietyllä tavalla.

Yhteenotoilta ei vältytty, mutta ne onnistuttiin aina sopimaan.

– Oli riipaisevaa, miten hän aina kiitti, kun sieltä lähti.

Lopussa isä oli kuin meidän lapsi, Tuula kiteyttää. Vertauksessa kuuluu, millaisella rakkaudella Tuula yhteistä aikaa muistelee sen raskaudesta huolimatta.

Vertaus lapseen myös auttaa ymmärtämään, millaista tukea läheistään hoivaavat voisivat tarvita työnantajilta ja yhteiskunnalta.

Läheisenä työelämässä -hankkeen Anna-Maria Kuri ehdottaa, että mallia voisi ottaa lapsiperheiden tukemisesta. Vanhemmille on perhevapaita ja mahdollisuus sairaan lapsen hoitoon.

– Voisiko järjestelyitä laajentaa kattamaan koko elämänkaaren niin, että perhe ymmärrettäisiin laajemmin?

Työssä käyvällä ja läheistään tiiviisti hoitavalla on käytännössä kaksi työtä. Tutkimukset osoittavatkin, että läheistään hoivaavilla on muita enemmän työuupumusta. Se voi pitkään jatkuessaan johtaa masennukseen.

Läheishoivaajilla on usein paljon huolta ja erilaisia vaikeita tunteita: riittämättömyyttä ja surua läheisen tilanteesta. Tunnekuorma voi kasvaa isoksi, jos sitä ei pysty purkamaan turvallisesti kenenkään kanssa.

Työnantajien suhtautumisesta Kuri on kuullut monenlaista. On ymmärrystä ja hyvää tahtoa. Edistyksellisimmillä työpaikoilla lapsen sairauspoissaoloon liittyviä käytänteitä on laajennettu koskemaan muitakin läheisiä.

Toisaalta on työpaikkoja, jotka ovat niin työorientoituneita, että omista asioita ei puhuta.

Kurin kokemuksen mukaan työnantajat ovat pääsääntöisesti hyvin perillä etenkin työaikaan liittyvistä joustomahdollisuuksista. Moni hoivaa läheistään saldovapailla ja lyhennetyn työajan tai lomajärjestelyiden turvin, ja etätyökin lisää jouston mahdollisuuksia.

Opetustyössä tällaiset joustot eivät kuitenkaan välttämättä onnistu samaan tapaan kuin monilla muilla aloilla.

On tärkeää, ettei töissä tarvitse peitellä sitä, minkälaisessa elämänvaiheessa elää.

Tuulalla ja hänen sisaruksillaan oli mahdollisuus vaikuttaa työaikoihinsa. Sisko oli silloin asiantuntijatöissä, veli työskentelee omassa yrityksessään.

Tuulalla on kansalaisopiston tekstiilityön opettajan virka. Tehtävään kuuluu tietty määrä opetusta ja lisäksi suunnittelua ja muita toimistotöitä. Itse hän opettaa enimmäkseen kudontaa. Isän hoiva-aikana opetettavana oli myös käsityökouluryhmiä.

Työyhteisö kansalaisopistossa on pieni: päätoimisia on Tuulan lisäksi vain rehtori, teknisen työn opettaja, toimistosihteeri ja iltavahtimestari.

Kaikki tiesivät Tuulan isän hoivatilanteesta ja suhtautuivat siihen hyvin.

– On tärkeää, ettei töissä tarvitse peitellä sitä, minkälaisessa elämänvaiheessa elää. Olisi kurjaa, jos kukaan ei ymmärtäisi, Tuula sanoo.

Tuula pystyy tekemään huomattavan osan työstään itse valitsemanaan aikana. Muutaman kerran hänen piti kuitenkin ilmoittaa kurssilaisille myöhästymisestä tai lähteä kesken, kuten silloin maahanmuuttajanaisten kädentaitokurssilla.

Eniten hoivatilanne heijastui työhön silloin, kun tarjolla oli vaikkapa uusi hanke, ylimääräinen koulutus tai verkostoitumistilaisuus. Perustyön päälle tulevista uusista asioista oli vaikea innostua, eikä ulkopuolisille tehnyt mieli alkaa selitellä epävarmaa elämäntilannetta.

Hoivan vuosina tärkeysjärjestys meni niin, että ensin tulivat perhe ja isä, sitten työ, ja jos aikaa jäi, sitten kaikki muu. Ystävyyssuhteiden ylläpitoon ei ollut aikaa. Omat tarpeet piti jättää sivuun, ja silti riittämättömyyden tunne kalvoi.

Syksyllä 2021 Tuula huolestui tosissaan, että sisaruksilta menee terveys. Isän kunto oli heikentynyt dramaattisesti. Hän alkoi kaatuilla, ja puheluita tuli yölläkin. Hankittiin rannepuhelin, josta lähti hälytys sisaruksille ketjussa.

Kaatumiset olivat pelottavia ja vaikeita. Kookkaan isän auttaminen ahtaaseen vessaan monta kertaa päivässä oli kova ponnistus niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Hoivakotipaikkaa ei herunut pyynnöistä huolimatta, paikkoja ei kerta kaikkiaan ollut vapaana. Paikan saantia vaikeutti todennäköisesti sekin, että sisarukset olivat saatavilla.

Asetelma on tuttu myös Anna-Maria Kurille. Palveluissa voi törmätä niin sanottuun hoivaoletukseen: Jos omaisia on, oletetaan, että he hoitavat. Siksi kotihoitopalveluita tai laitospaikkaa ei saa.

– Arvio saatetaan katsoa sen mukaan, kuinka paljon läheinen voi auttaa, ei kokonaistarpeen mukaan, niin kuin pitäisi.

Omaisista tuntuu usein, että heidän pitää olla jämäköitä, tietää omat oikeutensa ja ottaa selvää asioista. Se on uuvuttavaa jo valmiiksi kuormittavassa tilanteessa. Helpottaisi paljon, jos tiedon saisi yhdestä tai enintään kahdesta paikasta.

– On aika kohtuutonta, kuinka paljon omaisten harteille jätetään, Kuri summaa.

Jos omaisia on, oletetaan, että he hoitavat.

Tuulaa surettaa se, että raskaimpina hoiva-aikoina ei jäänyt aikaa yhdessäoloon ja isän kohtaamiseen. Siis siihen, mitä omaiset voisivat tehdä parhaiten.

Ennen hoiva-aikojen alkua Tuula saattoi sunnuntai-iltana napata käsityön mukaan ja mennä isän luo katsomaan tv:tä. Isä oli kova kertomaan tarinoita, niitä riitti monelta vuosikymmeneltä.

Kun isä viimein sai hoitopaikan sisarusten kotien läheltä, rauhallinen yhdessäolo onnistui taas. Tuula luki isälle ilmajokisen Paavo Fossin teoksia ja muita eteläpohjalaisia novelleja. Isä ei pystynyt enää puhumaan, mutta nyökkäsi, kun Tuula kysyi, luetaanko lisää.

Ilmajoen keskustan halki virtaa Kyrönjoki, jonka rantamaiden lakeus on yksi Suomen kansallismaisemista. Isän hoitopaikka oli eri puolella jokea kuin Tuulan koti. Joen yli kulkee siro kevyen liikenteen riippusilta.

Tuula haaveili, että kesällä hän kärräisi isän pyörätuolilla riippusillan yli kotipihaansa kahville.

Kesää 2022 ei kuitenkaan tullut sellaisena kuin Tuula oli ajatellut. Isä menehtyi kesäkuussa 87-vuotiaana.

Tuula katsoo 50-vuotislahjaksi saamaansa peiliin, jonka kehykset isä oli veistänyt itse.

– Joka kerran kun meikkaan, isä on siinä mukana.

Isä on muutenkin monin tavoin läsnä Tuulan kodissa. Hän valmisti kansalaisopiston kursseilla ruokapöydän ja tuolit, useita kaappejakin.

Olohuoneen lattialla on matto, jota Tuula kutoi isän raskaimman hoivajakson aikana. Pohjaväri on musta, mutta joukkoon on kudottu kirkkaan värisiä huopasuikaleita.

Tuula kutsuu mattoa koronamatoksi. Kutominen osui korona- aikaan, mutta oikeastaan nimi ei tule siitä. Serkun mielestä maton pinnan rakenne muistutti koronavirusta esittäviä kaavakuvia.

Kutominen oli hoiva-aikana yksi Tuulan voimanlähteistä. Toinen oli lukeminen.

Kun isä kuoli, kutominen jäi kokonaan useaksi kuukaudeksi. Kuolemaa seurannut kesä oli vaikea: Oli valtavasti hoidettavia asioita ennen perunkirjoituksia. Samalla suru hyökyi päälle koko voimallaan.

Kun kuormitus sitten helpotti, väsymys oli valtava.

Nyt Tuula on alkanut taas kutoa. Vuodenvaihteessa hän jää eläkkeelle virastaan, mutta jatkaa vielä kudontakurssien opetusta. Omaa aikaa alkaa olla yhä enemmän.

 

Tekijältä:

Raadanta ei ole rakkauden mitta

Tilastot sadoistatuhansista läheistään hoivaavista suomalaisista kätkevät sisäänsä kauniita kertomuksia sitoutumisesta ja rakkaudesta.

Raadollisemmin ajateltuna kyse on siitä, että töissä käyvät omaiset, tyypillisimmin keski-ikäiset naiset, tekevät yhteiskunnassamme valtavan määrän raskasta, palkatonta työtä.

Rakkaudesta, velvollisuudentunnosta, olosuhteiden pakosta – syyt ovat monet ja usein kietoutuneet toisiinsa.

Pakahduttavinta on se, että moni läheishoivaaja tuntee yli-inhimillisestä ponnistelustaan huolimatta huonoa omaatuntoa. Pitäisi pystyä enempään töissä, pitäisi olla enemmän läsnä läheiselle. Vaatimus on kohtuuton, mutta ihmisen oma mieli on joskus armoton.

 

Armollisuus olisi tietysti hyväksi, mutta ongelma ei ratkea vain hoivaajien mieltä muokkaamalla. Yhteiskunnan pitää pystyä parempaan.

Yksi askel voisi olla se, että läheistä hoivaaville otettaisiin työelämässä käyttöön vastaavia joustoja kuin lapsiperheiden vanhemmille.

Yhteiskunnan on taattava vaativaa hoivaa tarvitsevien palvelut, ja omaisilla on lupa niitä vaatia. Omien oikeuksien puolustaminen ja jaksamisesta huolehtiminen ei himmennä rakkautta läheistä kohtaan.