Taasko sä menet niitä paapomaan.
Näin saattoivat vanginvartijat vuosia sitten sanoa Ammattiopisto Spesian opettajalle Susanna Fabritius-Haveriselle.
Yli kaksi vuosikymmentä vankeja Suomessa opettanut Susanna ajattelee, että olisiko se niin kauheaa, jos näitä kovia kokeneita ihmisiä joku vähän paapoisikin?
Tapaamme Jokelan tutkintavankilan luokkahuoneessa kesäkuun 5. päivänä. Lukuvuosi on juuri päättynyt.
Luokka on kuin minkä tahansa koulun opetustila liitutauluineen. Koivun väriset pulpetit muodostavat symmetrisen kehän. Ainoastaan Aku Ankasta tutun Karhukoplan konnan kuva seinällä antaa vihiä, että olemme vankilassa.
– Tämä on sitä minun ja opiskelijoiden huumoria, kommentoi Susanna kuvaa naurahtaen.
Ihan tavallista opettajan työtä
Koulupäivät alkavat aina Susannan ja opiskelijoiden yhteisillä aamukahveilla. Opettaja iloitsee, että pienen ryhmäkoon ansiosta hänelle jää aikaa kohdata opiskelijat aidosti. Kahvin ääressä pääsee leppoisasti työpäivän alkuun, ja siinä voi samalla vaihtaa viikonlopun kuulumiset.
Kahvit Susanna keittää nytkin. Haastatteluun on tulossa kaksi hänen oppilastaan. He ovat vastikään saaneet tuva-koulutuksen tutkintotodistukset.
Tutkintoon valmistaviin opintoihin kuuluu esimerkiksi ammatillisen tutkinnon yhteisiä tutkinnon osia, kuten yhteiskunta- ja työelämäosaamista sekä viestintä- ja vuorovaikutustaitojen opintoja. Näitä aineita opiskellaan yleensä, kun taustalla ei ole aiempaa ammatillista koulutusta.
Oppitunnit järjestetään arkipäivisin.
– Työni on ihan tavallista opettajan työtä. Opiskelijat tosin ovat poikkeuksellisen motivoituneita, etenkin näissä suljetuissa laitoksissa, Susanna sanoo.
Opiskelijoista on Jokelan vankilassa Tuusulassa ylitarjontaa, sillä kaikki halukkaat eivät pääse opiskelemaan. Susannan mukaan pelkkä motivaatio ei riitä, tarvitaan myös ryhmätyötaitoja.
Ennakkoluulot vankilaopettajan työn vaarallisuudesta elävät Susannan mukaan vahvoina. Eikä hän ole löytänyt niille mitään perustetta.
– Minulta kysytään usein, eikö vankilassa työskentely pelota. Totta puhuen Helsingin keskusta pelottaa minua enemmän.
Pulpetin ääressä istuminen tuntui mahdottomalta
”Sinusta ei tule mitään.”
Tämän lauseen kuuli 26-vuotias Santeri peruskoulun matematiikanopettajaltaan yli 15 vuotta sitten. Santerin nimi on muutettu hänen yksityisyytensä suojaamiseksi.
Lapsi, jolla oli keskittymisvaikeuksia ja vilkas mieli, alkoi itsekin uskoa, että koulunkäynti ei ole häntä varten. Kielteinen palaute vahvisti ajatusta: ei kannata edes yrittää.
Kotona Santeri sai rakkautta, mutta koulussa hänestä tuntui, että pitäisi olla toisenlainen. Hän oli aina liikaa. Liian äänekäs tai vauhdikas. Opettajien palaute tuntui olevan pääosin kielteistä.
Susannan mukaan yksi yleisimmistä harhaluuloista on, että rikostaustaiset nuoret tulevat rikkinäisistä kodeista.
– Santerikin on saanut paljon rakkautta ja huolenpitoa. Ei taustalla aina ole hajonnutta perhettä.
Alakouluikäisenä Santeri alkoi etsiä jännitystä ja virikkeitä. Niitä sai tappeluista ja poliisin puhutteluista.
Fyysisesti aktiivinen poika purki energiaansa liikuntaan, mutta pulpetin ääressä istuminen tuntui mahdottomalta. Peruskoulun aikana jälki-istuntoa kertyi Santerin mukaan 178 tuntia.
Santeri pääsi ammattikouluun, mutta opinnot keskeytyivät levottomuuden ja oppimisvaikeuksien vuoksi.
Opiskelumotivaatio katosi, rikoskierre jäi. 23-vuotiaana Santeri joutui vankilaan. Siellä hän luki elämänsä ensimmäisen kirjan kannesta kanteen.
– Pystyi keskittymään ja lukemaan rauhassa, Santeri muistelee.
Sinusta voi tulla mitä tahansa, toteaa Susanna Santerille nyt.
Susannan mukaan opettajalla on valtaa sekä lannistaa että kannustaa. Hän tietää olevansa monelle opiskelijalleen ensimmäinen opettaja, joka kehuu.
Aikuisiällä Santeri on alkanut epäillä itsellään adhd:ta, mutta diagnoosia ei vielä ole. Hän on jonossa psykologin arvioon.
Susanna ilahtuu tiedosta. Hän toteaa, että monella vangilla on diagnoosi. Suuret ryhmäkoot ja yksilöllisen tuen puute lisäävät riskiä, että ei pysy mukana porukassa.
Olisipa joku kertonut, että vankilassa voi opiskella
Kukaan ei pomota täällä, en edes minä, Susanna sanoo.
Hän ei halua nähdä luokassaan muualla vankilassa vallitsevaa hierarkiaa. Luokkahuoneen seinät sulkevat opiskelijat turvalliseen tilaan, jossa he ovat opettajan kanssa tasavertaisia.
Susannan mielestä vankilaopen tärkein ominaisuus on kyky kohdata opiskelijat yksilöinä.
Santerin kanssa samassa ryhmässä kevään aikana on opiskellut myös kymmenvuotiaana Venäjältä Suomeen muuttanut Anton. Antonin yksityisyyden suojaamiseksi emme kerro hänen oikeaa nimeään. Vankien nimet ovat toimituksen tiedossa.
42-vuotias Anton ajattelee olleensa toivoton tapaus jo alakoulussa. Huligaani, kuten hän itse sanoo. Väkivaltainen lapsuus varjosti aikuiseksi kasvamista.
Anton kertoo olleensa erittäin räjähdysherkkä lapsi ja joutuneensa jo nuorena joukkotappeluihin kotimaassaan Venäjällä. Väkivaltaisuus jatkui Suomeen muuttamisen jälkeen. Uusi kotipaikkakunta tuntui ahdistavalta kyläpahaselta. Hän olisi halunnut seurata merimiesisänsä jalanjälkiä.
Ympäröivä maailma kutsui puoleensa enemmän kuin luokkahuone, joka ironista kyllä tuntui tuolloin vankilalta.
Anton joutui tappeluihin ja karkaili kotoa. Opiskelu olisi ehkä kiinnostanut, mutta täysi-ikäisenä rikoksia oli kertynyt jo niin paljon, että ensimmäinen vankeustuomio oli 6,5 vuotta.
– Olisipa joku kertonut silloin, että vankilassa voi opiskella.
Olisiko rikollisuuden kierre katkennut jo aiemmin, jos hän olisi saanut opiskella? Anton uskoo, että ainakin se olisi tarjonnut vaihtoehdon rikolliseen elämään palaamiselle. Ei hän oppimista vieroksunut, vaan sitä että se tapahtui paikallaan istuen.
– Miksei matematiikkaa voi opiskella samalla liikkuen? Miksi minun täytyy istua paikoillani ymmärtääkseni jotain laskutoimitusta?
Susannan mielestä kysymys on erittäin aiheellinen.
Kirjasto avasi uuden maailman
Anton ei istu paikoillaan vankilassakaan. Hän purkaa energiaansa urheilemalla kaikkialla. Sellissä, vankilan pihalla ja missä tahansa paikassa, jossa se on mahdollista.
Liikkumisen vastapainoksi hän on löytänyt rauhaa lukuharrastuksesta.
Vankilan kirjasto on avannut aivan uuden maailman, jossa voi seikkailla mielikuvissaan. Elämäkertoja, historiaa ja seikkailuromaaneja. Kirjoja kuluu valtavasti.
Susannan mielestä Antonilla on harvinaisen hyvät opiskeluvalmiudet.
Hyvä esimerkki hänestä on se, miten hyvin Anton pärjäsi väittelyvalmennuksessa.
Susanna toi viime vuonna Suomeen National Prison Debate League -järjestön väittelykoulutusohjelman. Siinä Harvardin yliopiston väittelyvalmentajat sparraavat 4–5 hengen vankiopiskelijatiimiä.
Treenit kestävät 12 viikkoa, ja niiden jälkeen vangit väittelevät kilpaa yhdysvaltalaisen yliopiston väittelyjoukkueen kanssa.
– Anton teki noiden 12 viikon aikana kaksin käsin töitä: luki tieteellisiä artikkeleita ja rakensi puheenvuoroaan. Olin tosi vaikuttunut, Susanna kertoo.
Koulutus vähentää uusintarikollisuutta
Anton muistaa kouluvuosinaan hypänneensä luokan ikkunasta vapauteen. Mutta vankilan luokkahuoneesta ei hypätä mihinkään. Tosin ei siellä ole myöskään pakko istua.
Nykyisin luokkahuone symboloi Antonille vapautta, sillä opiskelu tarjoaa ulospääsyn sellistä. Ja kuka tietää, ehkä joku päivä se pitää hänet pois vankilasta.
Riihimäen vankilan opinto-ohjaaja Juuso Antikainenkin korostaa, että vankila ei ole säilytyspaikka.
Suomen vankilajärjestelmässä koulutus nähdään keskeisenä keinona vähentää uusintarikollisuutta.
– Yhteiskunnan näkökulmasta on tärkeää, että tulee uusia veronmaksajia.
Vankilaopettajan työ on Juuson mukaan muuttunut merkittävästi 30 vuoden aikana. Aikaisemmin työ oli enemmänkin uraohjausta, sillä 90-luvulla vankilaan tuli aikuisia miehiä, joilla oli koulut jo käytynä.
Nykyisin vankien työhistoria on useammin kevyempi tai olematon ja monilla on suoritettuna vain peruskoulu, osalla ei sitäkään.
Tyypillisintä on, että vankeusaikana suoritetaan lukion tai ammatillisen perustutkinnon opintoja. Suljettu vankila rajoittaa erityisesti korkeakouluopintoja, koska verkko-opetukseen osallistuminen ei ole mahdollista vankeuslain asettamien rajoitusten vuoksi.
– Opon kanssa ei pohdita tuomioiden pituuksia vaan mitä tuomion aikana voidaan tehdä, Juuso sanoo.
Susanna Fabritius-Haverisen mukaan vankila on monelle paikka, jossa ensimmäistä kertaa saatetaan pysähtyä ajattelemaan elettyä elämää. Paikka, jossa saa tukea ja ohjausta.
Jokaisen vangin oppimispolku rakennetaan yksilöllisesti. Korkeakoulutettujakin vankeja on, mutta tyypillisintä ovat kesken jääneet ammattiopinnot tai lukio.
– Vangit ovat innokkaita ja motivoituneita opiskelijoita, Juuso Antikainen sanoo.
Suosituimmat alat vankien keskuudessa ovat rakennus- ja ajoneuvoala, ravintola- ja keittiöala sekä kone- ja tuotantotekniikka.
Rakennusalalle tähtää myös ensi vuonna koevapauteen mahdollisesti pääsevä Santeri.
Taloja rakentaessa saa purettua energiaa ja käsillä tekeminen on aina ollut hänelle luontevaa. Paikoillaan istuminen ei enää kiinnosta – ei koulun penkillä eikä vankilassa.
Eiköhän ne yläluokilla istumatta jääneet 178 jälki-istuntotuntiakin ala olla jo kuitattu.