Open tarina: Poikkeusoloissa toistamiseen

Tyhjäksi hamstrattujen wc-paperihyllyjen edessä Katrin Kankkonen sen tajusi. Hänellähän on ollut samankaltaisia tuntemuksia ennenkin. Tarkalleen ottaen vuoden 1991 keväällä.

Katrin kasvoi ja kävi koulut ylioppilaaksi saakka Tallinnassa. Itsenäistymisen kynnyksellä Baltian maissa koettiin poikkeusoloja.

Kun puna-armeijan panssarivaunut vyöryivät Vilnaan vuoden 1991 tammikuussa, Katrin oli abiturientti. Lukion oveen ilmestyi lappu: ”Oppilaitos on suljettu Liettuan tilanteen vuoksi”.

Kevään aikana koulu avautui, mutta meni uudelleen kiinni, kun tilanne kiristyi.

– Siinä kuhinassa oli paljon samaa kuin poikkeusoloissa nyt. Kuplivaa epätietoisuutta ja tilanteita, joissa seuraavana päivänä kaikki onkin toisin, Katrin sanoo.

Lukion oveen ilmestyneessä lapussa luki, että oppilaitos on suljettu Liettuan tilanteen vuoksi.

Suomesta ei ole vessapaperi tai ruoka hamstraamalla loppunut. Viron poikkeusoloissa sen sijaan elintarvikkeita meni kortille.

– Asuin isovanhemmillani. Pappani meni aamulla korttelia kiertävään ruokajonoon samaan aikaan, kun menin kouluun. Kun palasin iltapäivällä, ruokaa ei ollut vieläkään tullut ja pappa oli yhä jonossa.

Myös tuolloin iso kysymys kuului, miten käy koulunkäynnille ja ylioppilaskirjoituksille. Katrinilla oli opiskelupaikka Suomesta katsottuna, mutta suunnitelmat olivat menossa uusiksi.

Sittemmin Katrin päätyi Suomenlahden pohjoispuolelle. Nykyisin hän opettaa Viikin normaalikoulussa Helsingissä ensimmäistä luokkaa sekä ekaluokkalaisia valmistavan opetuksen oppilaita.

Juuri Viikin norssissa olivat ne Suomen ihka ensimmäiset luokat, jotka asetettiin korona- karanteeniin. Reilun parin viikon päästä siitä alkoivat opetuksen poikkeusolot koko maassa.

– Aluksi jouduin puhaltamaan syvään ja välillä meinasi epätoivokin iskeä. Ekaluokkalaisilta ei voi eikä pidä edellyttää sellaisia tvt-taitoja, joiden avulla etäopetus pyörähtäisi helposti käyntiin.

Katrinilla on lisäksi erityisen tuen päätöksen ja valmistavan opetuksen oppilaita, ja aluksi koko paketin hallinta tuntui hänestä vaikealta.

Alkua ei helpottanut valtiovallan linjanmuutos 1.–3.-luokkalaisten pääsystä lähiopetukseen. Tämä tarkoitti Katrinillekin toimivan systeemin pystyttämistä kahteen kertaan.

Mutta nyt systeemi pyörii sittenkin.

Opetus on onnistuttu kääntämään uuteen asentoon. Katrin opettaa lähiopetukseen jääneitä oppilaita kollegansa kanssa vuoroviikoin.

Aamupäivisin Katrin ottaa reaaliaikaisen videoyhteyden Teams-sovelluksella kotona oleviin oppilaisiin, joiden kuvat heijastuvat luokkahuoneen näytölle. Iltapäivällä hän ottaa erikseen yhteyttä oppilaisiin, jotka eivät tuntuneet aamulla pysyvän mukana. Katrin opastaa ja tsemppaa lapsia myös puhelimitse.

Kun Katrin heijasti kotiopetuksessa olevien oppilaiden kasvot lähiopetuksen luokan isolle näytölle, ilmoille puhkesi jälleennäkemisen riemu.

Katrin on yrittänyt pitää opetuksen niin normaalina kuin mahdollista. Jopa hänen pianolla säestämänsä aamulaulu lauletaan etäyhteyden kautta.

Uusiakin rutiineja on syntynyt. Lapset ovat kulkeneet ruokalaan helikopterimuodostelmassa. Kädet pyörivät ympärillä, mikä on kätevä leikki fyysisen etäisyyden ylläpitämiseksi.

Poikkeusoloissa Katrin kertoo tehneensä aivan uusia havaintoja oppilaista, opetuksesta ja oppimisesta.

– Minulla on ollut erinomaisia keskusteluja sellaisten oppilaiden kanssa, jotka eivät ole ekstroverttejä ja jotka ovat luokassa harvoin äänessä.

Katrin kertoo, kuinka yksi oppilaista laittoi opetuksen ja läksyjen päätteeksi viestin, jossa luki: ”Mitä sulle kuuluu? <3”

– Vastasin, että hyvää kuuluu, ja tiedustelin, mitä oppilas itse oli tehnyt. Vastaukseksi sain pitkän ja pedagogisesti tärkeän viestin oppilaalta, joka luokassa ei tällä tavoin avautuisi.

Kollegojen ja esimiesten kanssa on painettu pitkää päivää. Heidän lisäkseen Katrin ylistää oppilaidensa vanhempia, joiden kanssa kommunikointi on ollut avointa.

– On tärkeää, että myös lapsi näkee, kuinka opettaja ja vanhemmat keskustelevat samansuuntaisesti ja toinen toistaan arvostaen. Tilanne menisi vaikeaksi, jos äiti sanoisi yhtä, isä toista ja opettaja vielä ihan muuta.

Aikaa työ vanhempien kanssa vie, mutta ilman sitä vaarana olisi, että joku oppilaista putoaa kelkasta. Viikissä nautitaan Katrinin mukaan nyt kodin ja koulun välille rakennetun yhteistyön hedelmistä.

– Tässä tilanteessa näemme kirkkaasti, että suhde huoltajiin on todellakin vaalimisen arvoinen. Tässä on nyt se palkanmaksun hetki.

Alkurysäyksen jälkeen Katrin kuulostaa huojentuneelta ja joistakin asioista innostuneeltakin.

Uudelle tasolle ovat kohonneet myös Katrinin ajatukset inkluusiosta, arvioinnista ja opetussuunnitelmasta.

– On puhuttu, kuinka poikkeusoloissa otettiin pakollinen digiloikka. Minusta sama on tapahtunut inkluusiossakin. Tämä on melkoinen harjoite myös kaikille yhteisen koulun osalta. Mekään emme puhu rinnakkaisluokan opettajan kanssa minun tai sinun oppilaista, vaan meidän oppilaista ja koulusta.

Opetussuunnitelmaan auki kirjoitetut ajatukset oppimisesta kaikkialla näyttäytyvät Katrinille aiempaa kirkkaampina.

Sama koskee arviointia.

– Opsissa todetaan, että arviointitapojen on oltava monipuoliset. Nyt niitä tapoja on syytä monipuolisesti käyttää.

Vuoden 1991 virolaisissa kouluissa ei ollut tietokoneita eikä juuri kopiokoneitakaan. Opettajilta vaadittiin kekseliäisyyttä. Katrinin biologianopettaja piirsi käsin materiaaleja kirjoituksiin valmistautumista varten ja jakoi piirroksia opiskelijoiden koteihin, ovelta ovelle.

Muistosta piirtyy esiin opettaja, jollainen Katrin haluaa itsekin olla.

– Haluan olla se, jonka oppilaat muistavat soitelleen ja kannustaneen. Nyt syntyviä puutteita ja viivästymisiä oppimisessa voidaan jälkikäteen kuroa kiinni. Sen sijaan nyt tarvittavaa välittämisen tunnetta ei enää myöhemmin voi synnyttää.

Lopulta Katrin kirjoitti ylioppilaaksi aikataulussa. Elokuussa, jolloin Virokin itsenäistyi, Katrin aloitti opiskelun Suomessa.