Pedagoginen koulutus antaa valmiuksia moneen – Mirkka Auviselle ja Suvi Rimpiläiselle se tarjosi tien kirjailijuuteen

“Ikäisekseen hyväkuntoinen kaivinkone kohtuullisilla käyttötunneilla. Ruosteesta huolimatta käy ja kukkuu, hydrauliikassa pientä laittoa.”

Kajaanilainen musiikkipedagogi Suvi Rimpiläinen luki osto- ja myynti-ilmoituksia. Kuka ihme tuohonkin tarttuu?

Mielikuvitus lähti lentoon, ja Rimpiläinen laulatti tietokoneen näppäimistöä. Syntyi novellikokoelma Vähän käytetty, joka kertoo kuvitteellisia tarinoita myynti-ilmoitusten takaa.

Kaivinkoneilmoituksista syntyi tarina Oskarista.

“Siellä oli valtava, ruosteinen kaivinkone ja Oskari istui sen kopissa. Taisi olla ympäripäissään ainakin kauhan liikkeistä päätellen. Se oli kerinnyt litistellä Hakkaraisen tallin kulman.”

 

Mikkelissä Rimpiläisen kollega ja entinen opiskelukaveri Mirkka Auvinen kirjoittaa runoja.

Kun hän sulkee kotioven ja laittaa jalkaa toisen eteen, mieli työstää sanoista kokonaisuuksia.

Runot nousevat viisilapsisen perheen arjesta: kuravaatteista, venyvistä napanuorista, rakuunalta ja raparperilta tuoksuvista lasten käsistä.

“ne päivät olivat hyviä,
                    nakitkin nauroivat,
ja pakkasimme eväät poutapilvien rinnalle,
puhkesi hymykuopat”

Näin kuuluvat eräät säkeet Auvisen teoksesta Ruuhkaisia napanuoria.

 

Rimpiläinen ja Auvinen tutustuivat reilu parikymmentä vuotta sitten opiskellessaan pianonsoitonopettajiksi Keski-Suomen konservatoriossa Jyväskylässä.

Nyt kumpikin kehrää tahoillaan tarinoita arkisen elämän ihmeistä ja outouksista, Rimpiläinen proosaa, Auvinen runoja.

Viime vuonna sama pienkustantamo julkaisi Rimpiläisen esikoisnovellikokoelman ja Auvisen kolmannen runokokoelman.

Vuodet opintojen jälkeen ovat osoittaneet, että pedagoginen koulutus on antanut kaksikolle valmiuksia moneen muuhunkin kuin opettamiseen.

Rimpiläinen hyödyntää opettajuuttaan kirjoitusprosessissa. Auvinen on löytänyt uusia työmahdollisuuksia yhdistämällä pedagogisen osaamisen kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Millaisia polkuja kaksikko on kulkenut tähän hetkeen?

Suvi Rimpiläinen palasi Jyväskylästä kotiseudulleen Kajaaniin kymmenisen vuotta sitten. Paluuta edelsi pitkä työrupeama Keuruulla. Sekä Keuruulla että Kajaanissa leipää on tuonut pöytään pääasiassa pianonsoiton ja musiikin teorian opettaminen.

Oma esikoisnovellikokoelma olisi saattanut jäädä julkaisematta, ellei Rimpiläinen olisi saanut pari vuotta sitten ohjattavakseen myös Kaukametsän opiston kirjoittajapiiriä.

– Olin jälleen kerran päättänyt lopettaa kirjoittamisen. Opiskelijat näyttivät kuitenkin nauttivan touhusta niin paljon, että tulin heille kateelliseksi. Ajattelin, että onks mulla mitään menetettävää.

Teksti lähti elämään, kun Rimpiläinen keksi ottaa käyttöön teinivuosien työkalun, murteella kirjoittamisen.

– Murre laajensi sitä, mistä kaikesta voin puhua ja millaisten ihmisten tarinoita voin kertoa. Siinä oli ikään kuin lannoite mukana.

Murresanat laajensivat esimerkiksi mahdollisuutta kuvailla henkilön liikkumista.

– Mietipä, mikä ero on pelkän kävelemisen sijaan kävellä lohnostaa, hontsia tai kilikkasta.

Rimpiläinen kertoo, että itämurteissa on tapana keksiä sana, jos sitä ei ole, jolloin kuvailu onnistuu paremmin.

Olin jälleen kerran päättänyt lopettaa kirjoittamisen.

Pedagogisesta osaamisesta on Rimpiläisen mukaan hyötyä erityisesti tekstin editoinnissa.

– Se auttaa olemaan armollisempi itselleen. Ei tarvitse heti painaa deleteä. Tekstinpätkiä voi kompostoida ja katsoa olisiko niistä iloa myöhemmin.

Opettajana Rimpiläinen ankkuroi opetettavat asiat oppilaiden arkeen niin, että he pystyvät käyttämään oppimaansa itsenäisesti. Yleensä se tapahtuu konkreettisen tekemisen eli soittamisen ja laulamisen kautta.

– Ei riitä, että sulla on paperi ja kynä ja yrität ymmärtää mistä tässä teoria-asiassa on kyse. Sulla pitää olla jotain, millä voit leikkiä ja luoda itse.

Rimpiläisen pedagogiikka näkyy esimerkiksi sarjakuvanäyttelynä Kainuun musiikkiopiston teorialuokassa. Oppilaiden tekemien strippien kielenä on italia, sillä hahmot saavat kommunikoida vain musiikkitermeillä.

Sama leikkiminen auttaa kirjoittamisessa. Sen Rimpiläinen oppi fanifiktiota kirjoittavassa nettiyhteisössä.

 

Syksyisin Keski-Suomen konservatorion eteen kinostui vaahteranlehtiä. Mirkka Auvinen muistaa, että 1990-luvun lopulla tuon kellertävän tiilirakennuksen sisällä harjoiteltiin varhaisaamusta myöhäiseen iltaan.

Talon sydän oli kuppila, jossa Auvinen ja Rimpiläinen vaihtoivat muiden opiskelijoiden tapaan ajatuksia musiikista, soittotunneista ja opettamisesta.

Kun Mirkka Auvinen aloitti opinnot, hän halusi vain soittaa. Opettajaksi opiskeleminen oli realismin sanelema valinta.

– Opettaminen ja kasvatus tulivat kuitenkin pikkuhiljaa tärkeämmäksi. Tajusin, että minulla on pedagogin sydän. Nautin siitä, että toiset oppivat tai oivaltavat jonkin asian, Auvinen muistelee.

Kesken opintojen Auvinen sairastui syöpään. Ennen sitä päivät olivat täynnä musiikkia. Sairausloman jälkeen lapsuuden haave pianistin urasta vaihtui unelmaksi perheestä.

Auvisen haave toteutui, ja koti löytyi Mikkelistä. Auvinen hoiti vuorotellen kotiäidin pestiä ja erilaisia pianonsoiton ja musiikkileikkikoulun opettajan sijaisuuksia. Vajaa lukuvuosi kului yläkoulun liikunnanopettajana.

– Aika monta vuotta meni siinä, että äitiys oli koko juttu, viiden lapsen äiti kertoo.

Kotona piti huolehtia siitä, että päiväkotilaisella on varavaatteet ja jääkaapissa riittävästi ruokaa. Töissä odottivat oppilaat. Ja hei kuka vie lapsen viulun musiikkiopistolle?

Ruuhkavuosien paine alkoi purkautua ensin kotoa löytyville lippulappusille, sitten sosiaaliseen mediaan.

– Runoista tuli henkireikäni. Välillä pakenin pesuhuoneeseen kirjoittamaan, Auvinen naurahtaa.

Pian hän alkoi tehdä tavoitteellisesti töitä kehittyäkseen kirjoittajana.

Ensimmäiselle kokoelmalle löytyi kustantaja, kun Auvinen osallistui Mediapinnan Suomi 100 -runokirjakampanjaan. Mediapinta julkaisi myös Auvisen toisen kokoelman. Oma runoilijan ääni alkoi löytyä runoilija Tommi Parkon sparrauskurssilla.

Viimeisin kokopäiväinen pätkä pianonsoitonopettajana sen sijaan päättyi sairauslomaan.

– 50 kilometrin työmatka, ilta- työ ja alle kaksivuotias lapsi osoittautui liian kuormittavaksi yhdistelmäksi.

Välillä pakenin pesuhuoneeseen kirjoittamaan.

Seurasi uudenlainen elämänvaihe: kolmannen runokokoelman työstämiseen myönnetty puolivuotinen apuraha. Se antoi mahdollisuuden kokopäiväiseen kirjoittamiseen.

Auvinen oli juuri etsimässä julkaisijaa uudelle kokoelmalle, kun Messengeriin kilahti viesti. Opiskeluaikainen ystävä Suvi Rimpiläinen oli löytänyt novelleilleen kustantajan Facebookin suljetun kirjoittajaryhmän kautta.

Rimpiläinen kannusti myös Auvista kokeilemaan, sillä kustantamolla oli uutta luova ja rohkea linja.

Kaverukset olivat vuosien mittaan seuranneet toistensa kuulumisia sosiaalisessa mediassa. Aiemmin viestejä oli vaihdettu kirjoittamisesta. Nyt niitä vaihdettiin myös julkaisuprosessista.

– Vertaistuki on todella tärkeä. Puuttuu vain se konsan kahvio tästä, Auvinen heittää.

Rimpiläinen komppaa. Yhteiset kokemukset luovat pohjan sille, että asioita voi prosessoida toisen kanssa ilman selittelyä.

Molemmat ovat saaneet koulutuksen, jossa omaa tekemistä arvioidaan jatkuvasti. Se on opettanut erottamaan toiminnasta saadun palautteen ja oman persoonan toisistaan.

– Taidealan epävarmuuteen suhtautuu rauhallisemmin, kun on oppinut käsittelemään palautteita, Rimpiläinen sanoo.

 

Mirkka Auvinen on oppinut kirjoittamisen myötä rakastamaan tarinoita. Myös ihmisten kohtaaminen opetustilanteessa on tarinoiden kohtaamista.

– Kokopäiväinen opettaminen on kuitenkin tällä hetkellä liian kuormittavaa. Vuorovaikutus on niin intensiivistä, pelkkänä korvana olemista, hän sanoo.

Paremmin ison perheen arkeen solahtavia töitä on löytynyt kirjastosta. Auvinen on hyödyntänyt pedagogista osaamistaan sekä lukutaitohankkeen työntekijänä että lastenkirjoja vinkkaavana kirjastonhoitajana.

Sekä Auvinen että Rimpiläinen ovat kirjoittaneet myös lapsille. Auvinen julkaisi hiljattain lastenrunoja, tunnekasvatusta ja toiminnallisuutta yhdistävän Tunnelinnun. Rimpiläiseltä ilmestyy kesällä alakouluikäisille suunnattu Rokkikani ja nihkeät nakit.

 

Kummankin kirjan taustalla sykkii pedagogin sydän. Mirkka Auvinen on ylipäätään alkanut pohtia, miten kirjoittamisen iloa voisi jakaa muille. Yksi reitti sitä kohti ovat olleet tämän kevään sanataidekasvatuksen opinnot.

– Kirjoittaessa saa leikkiä faktalla ja fiktiolla. Tavoitan runoissa sellaisia asioita, mitä en tavoita arkipuheessa. Jotain samaa on soittamisessa. Soinnin ja sävelten myötä löytää kielen asioille, joita ei muuten voi ilmaista, Auvinen sanoo.

Pedagogina välineitä oman kielen etsimiseen voi tarjota myös toisille.

– Haluaisin tavalla tai toisella kutsua ihmisiä luovuuden äärelle ja auttaa löytämään vastapainoa nykyajan kiireiselle ja suorituskeskeiselle elämälle, Auvinen tiivistää.

Suvi Rimpiläinen haluaisi kirjoittaa myös sellaisille ihmisille, joille lukeminen on vähän vaikeaa ja vastenmielistä. Hän näkee yhteisöllisyyden tärkeänä osana lukemaan houkuttelemista – vaikkapa sen, että teksteihin törmää yllättävissäkin paikoissa ja että kokemuksia voi jakaa vertaisryhmissä.

– Kaikilla ihmisillä on tarve tarinoihin. Jokainen voi löytää kirjoista uusia elementtejä elämäänsä, jos on lukemista, joka tempaa mukaan.