Rauhoitan oppilaille ajattelun hetkiä
Anne Huopainen, luokanopettaja
Opetan kolmatta luokkaa, samaa, jonka kanssa aloitin ekalla. Minulle tämä on tosi jännittävää, sillä menen oppilaideni kanssa luokka kerrallaan yhä isompien lasten maailmaan. Aiemmasta työurastani valtaosan olen työskennellyt varhaiskasvatuksessa.
Minä todella pidän pienten lasten kanssa työskentelystä. Haluan mennä metsään, kaivella matoja ja vastailla lapsista itsestään nouseviin kysymyksiin.
Anne Huopaisen vakituinen uimapaikka on Arajärven uimaranta Akaan Viialassa. Uusi harrastus on talviuinti. – Mieleni on niin vilkas ja poukkoileva, että saadakseni hyvin unta tarvitsen sekä käsillä tehtäviä askareita että rankempia fyysisiä suorituksia.
Epäröin aluksi luokanopettajan työtä, koska epäilin sen olevan varhaiskasvatukseen verrattuna massatuotantoa. Että siinä edetään oppisisällöt edellä ja yksilö unohtaen.
Olen sittemmin huojentunut. Mielestäni opetussuunnitelma on armollinen, koska se jättää tilaa jokaisen opettajan omille valinnoille. Minulle ops on enemmän vapauttava kuin rajoittava asia.
Minua kiinnostaa, miten luokasta luodaan ajatteleva yhteisö ja miten oppilaita ohjataan oivaltamaan ja sanoittamaan opittavia asioita. Haluan luoda luokkaan keskustelevan ilmapiirin, jossa esimerkiksi nopein viittaaja ei keskeytä muiden ajattelua.
Lasten ja aikuisten maailmoissa on paljon samoja lainalaisuuksia. Myös opettajanhuoneessa, työelämässä ja yhteiskunnassa on ne nopeimmat viittaajansa, jotka joskus häiritsevät ajattelevan yhteisön syntymistä. Siis sitä, että kaikki otetaan mukaan ja kaikkien ääni kuuluu yhteisössä.
Me aikuisetkin etenemme joskus liiaksi sivu kerrallaan – ja vauhdilla. Oivalluksia jää kokematta, koska niille ei jätetä tilaa. Luokassa minulla on metodeja siihen, miten rauhoitan oppilaille ajattelun hetkiä.
Epäröin aluksi luokanopettajan työtä.
En halua, että kouluissa koetaan suorittamisen fiilistä ja fomoa (fear of missing out) siksi, että me opettajat emme ehdi tarttua yhtäkkiä tärkeäksi koettuihin opetusmaailman sirpaleisiin. Yksi opettaja käy jossakin koulutuksessa, ja hei, tää on nyt pinnalla ja tärkeää, ja nyt me kaikki kokeillaan tätä. Poukkoilun sijaan pitäisi löytää yhteinen suunta ja kieli.
On olemassa myös kaupallisia opetusmenetelmiä ja muita pedagogisia paketteja. Useimmiten ne eivät vastaa ainakaan minulle tärkeimpään kysymykseen: keiden kanssa minä täällä olen, ja mitä kukin heistä tarvitsee.
Tietty osa opetuksesta voi mennä oppilaiden oman keskustelun ehdoilla, jota minä vain ohjaan. Tiedän, että itseohjautuvuus on joillekin jo sanana myrkkyä. Itse näen kuitenkin jatkuvasti sitä, miten tulen itse aliarvioineeksi lasten ajattelun kykyjä. Opettajalta vaaditaan herkkyyttä, mutta kun oikean napin löytää, oppilaat pystyvät uskomattomiin asioihin ja tarkkoihin havaintoihin.
Anne Huopainen osallistui heinäkuussa Harvardin yliopiston Project Zero Classroom -seminaariin, jonka aiheena oli ajattelun ja oppimaan oppimisen taidot. Voit lukea seminaarista Annen blogista: valtamerenkokoinenvoima.blogspot.com
Meissä jokaisessa on löytämättömiä kykyjä
Henri Heikkinen, luokanopettaja
Kymmenisen vuotta sitten minulla oli koulussa rankka lukuvuosi. Silloin vielä melko kokemattomana opettajana jouduin kohtaamaan raskaita oppilasasioita, jotka varjostivat minua vielä lomallakin. Ajattelin, että pääsen niistä ajatuksista, kunhan vain juoksen lenkkiä ja vielä pidempää lenkkiä, ja käyn kalalla. En tahtonut päästä työstä irti lomallakaan.
Odotukset lomaan ja yhteiseen aikaan pienen poikani kanssa olivat suuret, mutta tunsin vain huonoa omatuntoa, kun työasiat veivät suuren osan voimistani. En ollut läsnä enkä jaksanut leikkiä poikani kanssa.
Viime lukuvuosi oli erilainen. Isoja vaikeita juttuja ei ollut, mutta ison ja kiinnostavan hankkeen eli uuden koulurakennuksen suunnittelu toi vuoteen positiivista kiirettä.
Henri Heikkisen kesä kuluu ainakin puoliksi töissä, perhepiirin pyörittämällä marjatilalla. – Minulle syysloma on se oma loma. Silloin pakkaan mukaani repun ja Opa-koiran ja lähden luontoon.
Opetan viidettä luokkaa Sinervän koulukeskuksessa Multialla. Vanha yläkoulu puretaan ja uutta yhtenäiskoulua ryhdytään rakentamaan ensi talvena. Minä ja rehtori olemme suunnitteluryhmässä ja muutkin opettajat hyvin mukana hankkeessa.
Koulusta tulee hieno. Rakennamme yhteisöllistä toimintakulttuuria, jonka yksityiskohdat heijastuvat pedagogisista suunnitelmistamme.
Yhteisöllisyys on meillä pienessä kunnassa sitä, että isot ja pienet oppilaat sekä aikuiset kohtaavat luonnostaan. Hyvä ystäväkin voi löytyä toiselta luokka-asteelta.
Osa koulurakennukseen liittyvistä ajatuksistani syntyi Sitran Kestävän koulutuksen kehittäjät -ohjelmassa, johon osallistuin muutama vuosi sitten. Sieltä jäi muutakin takaraivoon. Aloin tehdä intuitioon liittyviä harjoituksia, kun ymmärsin, että meissä jokaisessa on löytämättömiä ja huikeasti potentiaalia sisältäviä kykyjä.
Tuuttaammeko me liikaa tietoa lasten päähän, kun heti seuraavalla kuvataiteen tunnilla pitäisi olla luova, mikä puolestaan vaatisi rauhaa ja leikkiä? Teen oppilaille rentoutumisharjoituksia, joiden avulla luon tilaa ja mahdollisuuksia lasten ajattelulle. Rauhattomankin kaverin moottorin voi pysäyttää rentoutumalla.
Lyhyessä ajassa ei voi tehdä pitkiä johtopäätöksiä.
Rauhaa tarvitaan isommassakin kuvassa. Kouluihin on tullut hienoja, mutta isoja asioita, kuten digitaalisuutta ja uutta opsia, kansainvälistymistä ja kestävää kehitystä. Kannattaisiko nyt katsoa hitaammin, mikä toimii ja mikä ei? Lyhyessä ajassa ei voi tehdä pitkiä johtopäätöksiä.
Olen lomallani töissä marjatilalla. Kun silloin kesällä kymmenen vuotta sitten kipuilin kuluneen vuoden ongelmien kanssa, minua pyydettiin tänne avuksi. Kun puuhailin appiukon apuna, kastelin mansikoita ja seurasin niiden kasvua, koin yhtäkkiä päässeeni irti koulutyöstä. Pian huomasin leikkiväni taas poikani kanssa.
Herkistyn, kun kaikki kukkii ja vihertää. Sesongin aikana näen tuttuja ja uusia ihmisiä mansikoiden tiimoilta. Tää sopii mulle.