Aloitan noloilla tunnustuksilla. Olen huono puhumaan englantia. En löydä sanoja, ja lauserakenteet ovat mitä sattuu. Jos nyt ovat edes rakenteita.
Toiseksi minulla on onneton kasvomuisti. Välillä olen uumoillut sen lähenevän kasvojentunnistushäiriötä.
Edelleen: kaikki vähänkin monimutkaisemmat ohjeistukset kodinkoneiden käyttöohjeista alkaen menevät yli hilseen.
Lisää tulee: olen aina vierastanut urheilua ja vältellyt sitä parhaani mukaan. Ja pannaan perään vielä sekin, että kovalla soiva musiikki käy hermoille.
Opettajan näkökulmasta crossfit on antanut arvokkaan muistutuksen.
Tuo taustaksi, seuraavaksi näkymä nykytodellisuuteen.
Olen alkanut harrastaa crossfitia. Kyllä, ohjattua kuntosalirääkkiä! Saatan olla aamukahdeksalta heittelemässä kuusikiloista palloa katonrajaan.
Eikä siinä kaikki. Heti treenien alkuun jokaisen pitää vastata johonkin yllättävään “päivän kysymykseen” englanniksi. Seuraavaksi täytyy muistaa kaikkien nimet.
Ohjeet tulevat nekin englanniksi ja ovat monimutkaiset. Seuraavaksi musiikki pannaan kovalle, ja sitten alkaakin himourheilu.
Eli eiköhän tuossa tullut koko lista. Jos trendisana epämukavuusalue jotain tarkoittaa, niin juuri tätä.
Entä mitä olen oppinut? Myöntää pitää, että en minä salille innosta hihkuen mene, mutta sieltä palatessa on voittajan olo. Treenit vaikuttavat yhtä paljon pääkoppaan kuin lihaksistoon.
Opettajan näkökulmasta crossfit on antanut arvokkaan muistutuksen. Olen nimittäin jatkuvasti ihaillut valmentajien suhtautumista kaltaiseeni toheltajaan. Asenne on kärsivällinen ja tsemppaava ilman imelyyttä tai tekopositiivisuutta.
Nyttemmin olen filosofiaa opettaessani tuuminut, että opiskelijoiden joukossa on taatusti niitä, joille filosofia on crossfitiä ja Kantin metafysiikka se kuusikiloinen pallo. Heti perään huomaan miettiväni, miten osaisin olla yhtä kannustava kuin kohtaamani valmentajat.
Voisin aloittaa vaikka sillä, mitä heistä eräskin sanoi, kun ensin olin tehnyt Turkish Getupin päin honkia ja sitten sentään sinne päin.
”Way better!”