Muistan että se vihlaisi, vaikka tuosta on aikaa jo 25 vuotta. Olin nuorehko opettaja ja aistin, että perjantai-iltapäivänä opettajainhuoneessa oli epätavallista kuhinaa, juhlat vireillä tai jotain.
Aavistus osui oikeaan. Muuan naispuolinen kollega järjesti kotonaan illanistujaiset koulun nuorille opettajille, mutta minuapa ei kutsuttu.
Seuraavana maanantaina kollegat puolisalaa ja vähän supatellen muistelivat kivoja kemuja. Minä monistelin kopiokoneella kokeita ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, vähän loukatuksikin.
Aihe on herkkä. Tietty on niin, että työpaikalla kuten muuallakin elämässä syntyy ystävyyssuhteita ja toisten kanssa viriää yhteisiä aaltopituuksia helpommin kuin toisten. Ja tokihan jokainen saa kutsua kotiinsa juuri niitä joita haluaa.
Mutta on asiassa toinenkin puoli. Jos järjestetään illanistujaisia ja hys-hys-bileitä vain joidenkin työkavereiden kesken, opehuone uhkaa jakautua kuppikuntiin, meihin ja muihin, sisä- ja ulkoryhmiin. Viime kädessä kyse on työhyvinvoinnista ja työpaikan ilmapiiristä, hiljaisista hierarkioista.
Ei voi mitään: tiettyjä hiekkalaatikkotunteita me kuljetamme mukana koko elämän, halusimme tai emme.
Väistämätöntä on sekin, että yhdet ovat työkavereita, toiset työystäviä, kolmannet ystäviä. Ja täällä on yksi porukka, tuolla toinen – mutta silti on vain yksi työyhteisö.
Jotain sosiaalista etikettiä tarvittaisiin, tai muutamia peukalosääntöjä vähintään? Vaikkapa sellainen, että jos tilaisuus selvästi linkittyy työpaikkaan – eli lähdetään perjantaina koulun jälkeen porukalla baariin – senhän voisi kirjoittaa opettajahuoneen ilmoitustaululle, josta jokainen sen näkee: ”Tänään töiden jälkeen viikon lopettajaiset naapuripubissa, tule mukaan!”
Varmaan moni opehuoneen tulokaskin ilahtuisi, kun pääsisi epämuodollisessa tunnelmassa tiiviimmin mukaan työyhteisöön.
Ja jos ei halua osallistua, on helppo olla osallistumatta.
Jos taas tapahtuma on selvästi yksityinen – syntymäpäiväbileet, lapsen ylioppilasjuhla – on ihan perusteltua kutsua vain joitakin läheisimpiä työkavereita.
Näin ajatellen ehkä turhaan loukkaannuin siitä, ettei kollega silloin huolinut juhliinsa. Varsinkin, kun olemme nykyään naimisissa.