Terveisiä arjesta: Tärkeä asia

”Mitä se puhuu?” Lapset kerääntyvät hämmentyneinä ympärilleni. ”Unkaria, sitä Tulokas osaa puhua tosi hyvin”, minä vastaan. Ja tosi paljon. Puhe suorastaa valuu hänestä.

Tästä se taas lähtee. Tehtävämme on oppia ymmärtämään toisiamme. Hän tuli ryhmään aamulla äidin ja tulkin kanssa. Ehdimme vaihtaa muutaman sanan, sopia pidemmän keskusteluajan myöhemmäksi.

Ulkona hän istuu hiekalla ja puhuu, puhuu, puhuu.

Tulokas luiskahtaa mukaan päivän proseduuriin. Ulkona hän istuu hiekalla ja puhuu, puhuu, puhuu. Lauseita joissa konsonantit kolisevat kuin kapulat tosiinsa, vähän kuin suomen kielessä. Välillä pärähtää tai sihahtaa.

Koko ajan Tulokas hymyilee. Osallistun keskusteluun suomeksi. Osoitan aurinkoa ja kerron, että tänään se lämmittää erikoisen ihanasti, ehkäpä juuri Tulokkaan kunniaksi. Selitän, että tuo, mitä juoksutat sormiesi välistä, on hiekkaa. Mitähän se mahtaa olla sinun kielelläsi?

Hymyilen niin, että poskia kramppaa. Lapset hakevat Tulokasta leikkiin. He tietävät, miltä tuntuu, kun tulee uuteen paikkaan, eikä osaa oikein mitään.

Hetki sitten olimme kaikki tulokkaita, uusi ryhmä, uusi paikka, uusia ihmisiä.

 

Lounaan jälkeen Tulokas tulee eteeni neuvottoman näköisenä. Hänen silmiensä väliin on noussut syvä ryppy. Jokin asia vaivaa.

Tarjoan hänelle kynää ja paperia, jospa hän haluaisi piirtää asian. Yhtäkkiä hänen otsansa siliää. ”Ahaa!” hän sanoo ja kaivaa farkkujen taskusta pienen paperin, jonka äiti työnsi sinne aamulla. ”Minun täytyy päästä vessaan.”

Miten viisas äiti. Hän hyödynsi tulkin palvelua oivallisesti. Alkuhässäkässä voisi helposti unohtaa perusasiat.

 

Jaana Sarell työskentelee S2- resurssina esiopetuksessa Vantaalla. Hän haroo sanoja tiuskeaan arkeen ja ajoittain rakastaa työtään palavasti.

Lue samasta aiheesta