Luokassa on hiljaista. Ahdistavan vai puhdistavan? Näkökulmakysymys. Harvinaista ainakin.
Paikalla on yhdeksän nuorta. Kahdeksan kirjoittaa.
Yksi räplää puhelintaan.
Minussa herää tuttu ajatus, nopea ja varma: ei tee mitään järkevää. Olen aikuinen. Minulla on kokemusta, ammatin mukanaan tuoma perspektiivi.
Yksi naputtaa kynää pöytään. Toinen kääntää jo toista sivua.
Kolmas piirtelee. Prosessi, ajattelen, ja annan olla.
Nousen pöydän takaa ja kuljen luokassa hitaasti. Kädet ensin selän takana, sitten edessä ristissä. Kuin tarkkailija työssään.
Päässäni kiertävät tutut kysymykset: Sanoinko, että tekstiä ei tarvitse lukea ääneen? Oliko aihe sittenkin liian raskas?
Miksi sanon aina ”kirjoittakaa vapaasti”, ja aiheutan itse mahdollisen kirjoittajan blokin?
Minussa herää tuttu ajatus: ei tee mitään järkevää.
Yhdellä opiskelijalla on huppu päässään. Hän makaa pulpetilla, mutta kirjoittaa. Jes!
Yksi kumittaa paperiaan puhkia. Ensin pitäisi kuitenkin kirjoittaa ja sitten vasta kumittaa.
Katson taas puhelintaan tuijottavaa. Peukalot liikkuvat nopeasti, keskittyneesti. Keskittyminen ei ole nyt kuitenkaan sitä, mitä sen pitäisi olla.
Päätän vaieta. En halua rikkoa hiljaisuutta. Opettajan tärkein taito ei ole aina puhuminen vaan usein myös vaitiolo.
Opiskelija nostaa katseensa ja hymyilee. Kurtistan kulmiani, teen toruvan ilmeen. Nyökkään kohti puhelinta.
Pistä piste tai jätä kesken, sanon kirjoitusajan loputtua. Joku huokaisee ääneen. Päät kääntyvät minua kohti. Kynät laskeutuvat. Hiljaisuus vaihtaa muotoaan.
Ennen kuin ehdin sanoa muuta, puhelintaan räplännyt viittaa. Tyytyväisyys viipyilee hänen kasvoillaan. ”Mä voisin lukee mun tekstin.”
Hätkähdän. Hymyilen. Ole hyvä, sanon ja saan kuulla mitä upeimman runon. Pidän häpeän tunteen itselläni.
Opettaja olettaa. Hiljaisuus tekee työtään.