Jo joutui armas aika. Kuinka odotettu säe tuo monelle onkaan. Lukuvuosi on jälleen vaatinut veronsa niin oppilailta, opiskelijoilta kuin opettajiltakin.
Ihan normaali arki on kuormittanut. Nuo hektiset päivät, jotka sisältävät runsaan määrän kohtaamisia.
Perusopetuksessa oppimisen tuki on hämmentänyt. Ohjeistukset ovat muuttuneet useaan kertaan, ja naapurikunnassa toimitaan aivan toisin kuin omassa.
Uutiset kertovat kehysriihen tuovan kunnille lisää talouspaineita. Mitä tämä tarkoittaa omassa kunnassa? Ei kai vain lomautuksia, jotka sotkevat suuren osan koko lukuvuodesta.
Ministeri halajaa Suomeen eurooppalaista loma-aikataulua.
Huoltajilta tulee palautetta: Vaadit lapseltani liikaan. Suosit oppilaiden riitatilanteessa toista lasta. Mainitsitkohan muiden kuullen oppilaan diagnoosin? Käytit liian värikästä kieltä. Kerroit omia näkemyksiäsi.
Haluan nostaa kädet pystyyn. Luovuttaa, pääsen siten helpommalla.
En enää vaadi oppilailta ponnistelemista. En anna persoonani näkyä opetuksessani. Olen hajuton, mauton ja näkymätön.
Suvivirsi soi. Pöydälläni on oppilaiden tekemät kortit. ”Maailman paras ope.” ”Kiitos ope kivasta lukuvuodesta.” ”Ihanaa lomaa ope, syksyllä nähdään.”
Muistan myös entiset oppilaat, jotka vuosien jälkeen kertoivat sanoistani ja teoistani. Olin ne jo itse unohtanut.
”Se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon.”
Ei, en suostu mitäänsanomattomaksi opettajan varjoksi. Haluan uskoa oppilaisiini, innostaa ja antaa heille elämän eväitä. Nähdä heidät yksilöinä.
Olla luja mutta lämmin. Olihan tässä lukuvuodessa hyvääkin, kuten kännykkäkielto ja OAJ:n tuki vaikeissa tilanteissa.