Elokuussa: Ovatpa kakkoset kasvaneet kesälomalla! Keitäs abeja nämä ovat?
Kirjaan lukiolaiset heidän valitsemaansa istumajärjestykseen, mutta jo seuraavalla tunnilla osa luikertelee toisiin pöytiin. Ei heitä ainakaan ryhmäytymisen puutteesta voi syyttää.
Silti opin joitakuita istumapaikan perusteella. Opiskelija A:n tunnistan hupusta kunnes hän eräänä päivänä ei peitäkään sillä päätään. Tajuan tunnistaneeni hupparin, en A:ta.
Kysyn nimiä reilusti nolostellen unohtaakseni ne saman tien. Suopeasti kukin vastailee, paitsi kakkosten B. Hän pyörittelee silmiään kuin mikäkin teini, jollainen B onkin.
Syyslomalta selvittyäni: Keskityn vain kutsumanimiin.
Sukunimellä sekoittaisin lukiolaisen ylioppilaaksi valmistuneeseen isosisarukseen. Soppa vain pahenisi ja saisi mausteekseen ennakko-odotukseni kuopuksesta.
Usein ennen luokan kynnyksen ylittämistä silmäilen passikuvia Wilmasta. Muuramen Wilma-trilleri lopettaa tapani.
Joululoman jälkeen: Missähän jonossa sitä minäkin seisoin, kun toisaalla käytännön järkeä jaettiin?
Diagnosoin itselleni naamasynestesian, kun mielikuvani nimestä ei rimmaakaan todellisiin kasvoihin: näen iidat ruskeahiuksisina ja villet pitkinä, noin esimerkiksi.
Talvilomalta tultuani: Huh helpotusta, penkkarit poistivat abit arpajaisistani. Erotan ekan vuoden lukiolaiset Wanhoista.
Kollegani tietävät entisetkin opiskelijansa. Minulla muistaminen on umpimähkäistä kuin lottorivi. En tunnista C:tä, koska tänään hän ei käyttänytkään silmälasejaan.
Pääsiäisloman perästä: Nimet ja kasvot loksahtelevat paikoilleen kuin palikat Tetriksessä. (Kuuletko tässä pehmeän kalahduksen?) Priorisoin tunnistamaan heitä, joita saan opettaa.
Kevätjuhlapäivänä: Onnea! Ylioppilaiden lipuessa pitkin entisten opettajiensa kättelyriviä iloitsen siitäkin, että tällä hetkellä muistan jokaisen.
Ja juuri tällaisina haluankin heidät muistaa: nimen sekä kaikkivoipaa iloa säteilevät kasvot.