Melkoiset joko taas -tuntemukset siinä iski, kun keskustelu tekoälystä roihahti muutama vuosi sitten. Olihan juuri päästy ylikierroksille käyneestä digiloikkavouhotuksesta, ja nyt sitten tämä.
Mutta ei voi päätä pensaaseenkaan työntää. Kerran keksitty pysyy keksittynä aina. Filosofi Georg Henrik von Wright puhui teknologisesta imperatiivista – jos jokin on keksittävissä se myös keksitään – ja sitähän me tässä nyt todistamme par excellence, paluuta ei ole.
Eikä tarvitse ollakaan. Taiten käytettynä tekoäly on niin oppimisen kuin opettamisen apu, se kuuluisa tukiäly siis. Ja eiköhän sekin aika vielä tule, kun kehittyneet kielimallit herättävät lähinnä sen ihmetyksen, että miten joskus on pärjätty ilman niitä.
Yksi toiveeni on, että tekoäly antaisi kelpoisia alustavia arvioita esseistä.
En oikein usko niitä toppuuttelijoita, joiden mukaan tekoäly on paljon melua tyhjästä. Helsingin Sanomien yleensä terävä toimittaja Esa Mäkinen esimerkiksi tuumi hiljakkoin, että tekoälymallien kehitys on hidastumassa ja koko touhussa on kuplan maku.
Mieleen tulee Ruotsin viestintäministeri, joka 1990-luvun puolivälissä sanoi, että internet on vain muoti-ilmiö ja hype menee kyllä ohi.
Eipä mennyt ohi nettihype, ja väitän että ei mene tekoälybuumikaan. Päinvastoin, kielimallit ottavat vasta ensiaskeleitaan, tulossa on vaikka mitä. Pelkästä tekohälystä ei ole kyse.
Työelämäänkin tekoäly vaikuttaa, opettajantyöhön myös. Mutta miten?
Ensin hyvä uutinen: se ei vie sitä. Mutta kyllä tekoäly työtämme muuttaa, on muuttanut jo.
Kielimallit osaavat laatia tehtäviä, mallivastauksia, tiivistelmiä, käsitekarttoja, tuntisuunnitelmia; rajana on taivas ja kohta ei varmasti sekään. Yksi toiveeni on, että tekoäly antaisi kelpoisia alustavia arvioita esseistä, samaan tapaan kuin nyt teemme ylioppilaskokeiden valmistavia arviointeja.
Mutta mitä etevämpi keinoäly, sitä kinkkisempi on vastaavasti varjopuolikin. En esimerkiksi pysty keksimään niin ovelaa kotitehtävää, ettei tekoäly sitä tekisi suitsait.
Paitsi että äsken keksin. Etiikan kurssilla eläinten oikeuksia pähkäillessämme kerroin tarinan valaista ja kehotin miettimään kaksoisstandardejamme suhteessa eri lajeihin. Entä kuinka kuuluikaan kotitehtävä? ”Tunnilla kuultiin kertomus valaista, mitä ajatuksia se sinussa herätti?”
Tuo sentään vetää tekoälyn hiljaiseksi.
Mitä hurjempi tekninen loikka, sitä arvokkaammaksi tulee inhimillinen vuorovaikutus.
Itsenäiset suoritukset ovat kyllä ongelma. Oman ajattelun ja oppimisen korvaaminen tekoälyesseillähän on yhtä fiksua kuin panisi kuntosalilla robotin polkemaan puolestaan kuntopyörää. (Mutta analogiaa jatkaakseni: tekoälyltä ehkä voisi kysäistä, miten kuntopyörää olisi järkevintä käyttää.)
Taidankin linjata, että itsenäisiin kurssitöihin liittyy suullinen osuus, ja opiskelijan pitää keskustella edes vartin verran töittensä pohjalta – vaikka sitten ryhmäkeskusteluna, jos opettajan työmäärä muuten lipsahtaisi liian suureksi. Näin voi varmistaa, että opiskelija on kartalla kurssin teemoista eikä työtä ole kokonaan sälytetty koneelle.
Eteemme avautuukin paradoksi. Mitä hurjempi on tekninen loikka, sitä arvokkaammaksi tulee inhimillinen elävä vuorovaikutus. Ja kyllä, jopa kynä ja vihko.
Tietty tässä kolumnistinakin miettii, mitä harppauksenomaisesti kehittyvät kielimallit tekevät kirjoittajantyölle. Mutta en usko, että tässäkään on pohjattomaan huoleen syytä.
Ainakin nykyisellään tekoälyn esseismi näyttää olevan enimmäkseen taskulämmintä besserwisserismiä, journalistista kitschiä, joka ei korvaa inhimillistä kirjoittajaa. Jokainen luovuuskonsultti sitä paitsi opastaa ajattelemaan laatikon ulkopuolelta, ja tekoälyhän tonkii vain sitä laatikkoa.
Tekoäly tonkii vain sitä laatikkoa.
Tekoäly nostaakin eteemme riman, se on harjoitusvastustaja: parempaan pitää pystyä – ja pystymme kyllä! Tekoäly on kelpo sparraaja, mutta todelliseksi tekijäksi on vielä matkaa.
Niin, ei aikoinaan valokuvan keksiminen tehnyt maalaustaidetta turhaksi. Tarvitaan kenties uusia tekemisen muotoja, tapoja ja tyylejä, mutta ei kone ihmistä korvaa. Ihan jo siksi, että me kaipaamme ihmistä, hänen kädenjälkeään ja kykyä aitoon empatiaan.
Sellaisia me olemme, me ihmiset.
Haluatko jatkaa keskustelua? Voit seurata Arno Kotroa Instagramissa ja kertoa ajatuksistasi Opettaja-lehden Facebook-sivulla.