Arno Kotron kolumni: Hassu väärinkäsitys

Monen puolueen riveistä on jälleen kuulunut toiveita, että kouluihin pitäisi saada yhteinen katsomusaine nykyisen elämänkatsomustiedon ja uskontojen opetuksen sijaan. Eräskin kansanedustaja vaati yhteistä ainetta, jonka ”painopisteenä on oma valtauskontomme, evankelisluterilainen kristinusko”.

Väärinkäsitys on sitkeä. Katsomusopetus ymmärretään uskontojen opetukseksi, ja yhteisestä aineesta haluttaisiin uskontolähtoinen.

Mutta eiväthän katsomuskysymykset ole uskontoasioita kuin pieniltä osin. Kun kaksi suomalaista pohtii moraalia ja hyvää elämää, keskustelu ei yleensä ole uskontovetoista. Eikä katsomusopetuksenkaan pidä olla.

Hyvä katsomusopetus lähtee lasten ja nuorten omasta elämänpiiristä. Se pohtii, millaisista aineksista ja vaikutteista oma identiteetti ja maailmankuva syntyvät, millaiset arvot ja asenteet ovat vallalla, mikä on elämässä tavoiteltavaa ja miksi. Se käsittelee ihmisoikeuksia ja kestävää tulevaisuutta. Se kysyy, miten media, someyhteisöt, elokuvat, musiikki ja nuorisokulttuurit muokkaavat käsitystä maailmasta, ja miksi meillä ylimalkaan on sellaisia käsityksiä todellisuudesta kuin on.

Katsomusopetuksen ei pidä pohjautua uskontoihin.

Jos elämänkatsomustieto – jossa lähtökohta on juuri tämä – sulautettaisiin uskontoihin, se olisi paluuta menneeseen: moraali ja arvot perustuvat uskontoon. Kyllä uskontojakin kuuluu käsitellä, mutta katsomusopetuksen ei pidä pohjautua niihin.

On totta, että pienryhmäisiä uskontoja alkaa olla paljon ja opetuksen järjestäminen on vaikeaa. Ei riitä tila, ei löydy opettajia eikä materiaaleja.

Heitänkin ehdotuksen. Yhdistetään uskonnot uskontotiedoksi, säilytetään elämänkatsomustieto omana aineena ja kumpaakin pitää opiskella. Tai opetetaan uskonnot osana historiaa ja lisätään historian tunteja. Miten vain, mutta ei nyt ainakaan lakkauteta elämänkatsomustietoa, joka oppiaineista parhaiten vastaa koulun yleisiä kasvatustavoitteita ja on kaikkein lähinnä lasten ja nuorten elämää.