Epävarma pikkulapsi. Siltä Niina Sivosesta tuntui, kun hänen piirtämänsä sarjakuvat opettajien korona-arjesta alkoivat levitä sosiaalisessa mediassa viime keväänä.
”Näähän on vain tällaisia kuvia”, luokanopettaja ajatteli, eikä ymmärtänyt taitonsa tasoa. Ei edes silloin, kun hänen kutosluokkalaisensa Espoon Lähdenrannan koulussa kehottivat tekemään kuvista kirjan.
Niina kuitenkin tavoitti jotain, minkä muutkin opettajat tunsivat.
Moni kommentoi eri someryhmissä, että tuohan on suoraan minun arjestani.
– Kuvista tuli kuin liimaa opettajien välille, toisenlainen etäyhteys kollegoihin, Niina pohtii.
Ensimmäinen koronakuvista sijoittui suuren koulun pihalle jo ennen etäkoulun alkua.
– Hämmensi, että yli 500 hengen yleisötilaisuudet peruttiin, mutta yli 500 hengen kouluihin mentiin yhä. Silloin ei vielä tiedetty, että lapset eivät levitä tautia erityisen helposti.
Kuvassa lasten välituntivilinää seuraava opettaja toteaa, että onpas taas aikamoinen yleisötilaisuus.
– Halusin osoittaa kuvilla opettajien inhimillisyyden ja sanoa huumorin keinoin, että kyllä me tästä selviämme.
Niinan kynä tanssi paperilla kuvan verran joka päivä kevätlukukauden loppuun. Syksyllä piirrokset painettiin kirjaksi.
Juuri piirtämällä koronamyrsky Niinan päässä asettui ja kriisistressi lievittyi.
– Aina, kun sai kiteytettyä päällimmäisen ajatuksen kuvaksi, tuli hyvä fiilis.
Hyvä niin, sillä stressiä oli koronakeväässä riittämiin:
Etäopetukseen siirryttiin päivässä. Sen päivän aikana kaikille yritettiin saada valmiudet etäopetukseen. Koulunsa tieto- ja viestintätekniikkavastaavana Niina auttoi, minkä ehti.
Tuntui, että tuttu työnkuva murtui alta. Saisiko lapsiin enää yhteyden? Unohtuisiko opettaja?
Rasitti, kun etänä ei mitenkään pystynyt varmistamaan, ymmärsivätkö oppilaat opetetut asiat aidosti vai kuittasivatko he muuten vain pikaviestillä hommat tehdyksi.
Väsyttikin, vaikka Niinan omat kutoset olivat hyvin oma-aloitteisia. Niina oli aktiivisesti oppilaisiin yhteyksissä puhelimitse, viesteillä tai videon välityksellä.
Alun šokin jälkeen homma alkoi kuitenkin rullata. Viikoittaisissa opekokouksissa puitiin työyhteisön voimin, miten on mennyt. Se oli tärkeä tuki arjessa.
Silti luokkaan oli ikävä, oppilaillakin.
Vapuksi pukeuduttiin hassusti etäjuhlaan, mutta se ei vetänyt vertoja voittofiilikselle, jollainen iski, kun toukokuun puolivälissä päästiin takaisin kouluun. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
– Oli ihana nähdä kutoset vielä kasvokkain. Selvisimme kouluna tosi hyvin, vanhemmiltakin tuli hyvää palautetta. Rankinta taisi olla pienimpien opettajilla.
Niin kauan kuin kynä on pysynyt kädessä, Niina on piirtänyt. Taito on kehittynyt, vaikka kuvataidekoulut on käymättä.
– Välitän oppilaillekin sitä viestiä, että kun vain tekee ja harjoittelee, taito kuin taito kehittyy.
Oppimateriaalejakin hän on piirtänyt jo vuosia. Kuviksi ovat taipuneet niin sanaluokat kuin adjektiivitkin. Esimerkiksi pupu voi kuvassa olla kooltaan suuri, suurempi, suurin.
Kuvia hän on antanut muidenkin opettajien käyttöön. Miksipä ei, jos siitä on hyötyä.
Piirtäminen on auttanut Niinaa monissa muissakin elämän mutkissa kuin koronakriisissä. Arjessakin piirroksille on paikkansa.
– Pidän hirveän tärkeänä, että jokaisella on keino irtautua perinteisesti opettajan työstä, jota voisi oikeastaan tehdä loputtomiin. Piirtäminen on mulle sellaista, että kehityn ja kehitän koko ajan, mutten kuitenkaan tee töitä.
”Mä haluun kans”, pikku-Niina päätti alakoulussa, kun tarkkaili opettajaansa työssään. Lahjakas luokanopettaja osasi innostaa jokaista. Oikea sankari, Niina mietti.
Näppärästä matematiikkafanista tuli ensin matematiikanopettaja. Aineenopettajuutta kesti kuitenkin vain vuoden, koska samojen tuntien vetäminen alkoi puuduttaa.
Työskentely alakouluikäisten kanssa sopi luovalle tyypille paremmin, ja hän pätevöityi luokanopettajaksi.
Työ lasten kanssa on ”hirveän monipuolista”. Saa kokeilla uutta ja tehdä omalla tavallaan, kunhan noudattaa opetussuunnitelmaa.
– Onhan se välillä taakkakin, että jatkuvasti kokeilee kaikkea, mutta pääosin on ihan parasta päästä kehittymään koko ajan.
Oppilaatkin ovat jo tottuneet siihen, että opella on aina joku kokeilu päällä.
Niinan mielestä nykyaikainen opettajuus vaatii jatkuvaa kehittymistä, koska maailma ympärilläkin muuttuu vauhdikkaasti.
– Opettaja on vähän kuin valmentaja, joka auttaa lasta löytämään omat vahvuutensa.
Oppimisen ilon tartuttaminen on keskeistä, ettei jo alakoulussa menetetä kiinnostusta uusiin asioihin.
– Meillä luokassa nauretaan paljon, koska oppiminen voi olla hauskaakin.
Oppilaan kaveri ei pidä olla, mutta turvallinen aikuinen on Niinan mielestä edelleen hyvin tärkeä. Kaikilla pitää olla joku, jolle kertoa ilot ja surut.
Opettajan on yhä oltava myös roolimalli, joka kannustaa ja kunnioittaa. Voi myös piirtää, jos se on oma juttu.
Niina Sivonen
- Luokanopettaja Lähdenrannan koulussa Espoossa. 30-vuotias.
- Koulutukseltaan matematiikanopettaja ja luokanopettaja.
- Piirtänyt koko ikänsä, pitkään oppimateriaalejakin. Vapaalla piirtäminen toimittaa myös päiväkirjan virkaa.
- Rakastaa kaikkea käsillä tekemistä, kuten virkkausta.