Oli pysäyttävää lukea taannoin Helsingin Sanomista, kuinka työntekijät olivat virkistyspäivillä niin naatteja, että olisivat vain halunneet huilata peiton alla.
Jotain on siis pielessä.
Ja kun nostetaan katse vilttien alta kansantalouteen, silmille lävähtää toinen ongelma: elämme pahan kerran yli varojemme. Joka vuosi valtio ottaa velkaa reippaasti yli kymmenen miljardia.
Molemmat ovat isoja ongelmia, työssä väsähtäminen ja valtionvelka. Äkkiseltään niiden ei luulisi liittyvän toisiinsa, mutta kyllähän ne liittyvät – ja opettajan työhön myös.
Nimittäin julkista taloutta vahvistaisi kummasti, jos ihmiset pysyisivät pitempään töissä. Se taas vaatii työelämän rukkaamista sellaiseksi, että kaikki viihtyisivät töissä paremmin, ja virkistyspäivänä jaksaisi muutakin kuin huilia.
Entä miten tämä onnistuu? Ihan aluksi pitää tunnustaa, että nykytilanne ei tosiaankaan ole terve, jos jo neljä-viisikymppiset laskevat aamukampatunnelmissa jäljellä olevia vuosia eläkepäiviin ja pelkäävät, etteivät voimat riitä sinne asti.
Kuvio on käsittämätön. Hurjaa vauhtia keittyvän tekniikan oli kaiken järjen mukaan tarkoitus tehdä työtä kevyemmäksi ja helpommaksi. Nyt kävikin niin, että teknologia tuo monella alalla kiirettä, epävarmuutta, stressiä ja riittämättömyydentunnetta. Tekniikka, siis väline, pääsi lipsahtamaan itseisarvoksi, jonka tarpeisiin työntekijän pitää mukautua, kun tietty pitäisi mennä päinvastoin.
Ihan aluksi pitää tunnustaa, että nykytilanne ei tosiaankaan ole terve.
Olisi siis aika panna arvot järjestykseen ja nostaa hyvä elämä – johon kuuluu myös hyvä työelämä – ykköstavoitteeksi. Muu olkoon sitten keinoa ja välinettä sen saavuttamiseksi.
Opettajan työn keventäminen voisi alkaa siitä, että opettajat saisivat nykyistä paremmin keskittyä ihan siihen opettamiseen sen sijaan että palaveroidaan epämääräisissä visiohankekokouksissa. Kun työ on mielekästä – opettaminen yleensä on, strategiavisionti yleensä ei ole – sitä jaksaa kummasti tehdä ja hyvinvointi säilyy.
Lakataan runnomasta jokaista uutta teknistä innovaatiota puoliväkisin luokkahuoneeseen vain siksi että sellainen on olemassa. Kysytään sen sijaan, onko jotain tapaa, jolla voisi opettaa nykyistä helpommin ja paremmin.
Jos ei ole, niin sitten ei ole.
Ja jos vertailla pitää, vertaillaan mieluummin hyvinvointia kuin Pisa-suorituksia.
Jatketaan listaa. Opetusryhmiä pitää saada pienemmäksi ja erilaisia raportointi- ja kirjaamisvelvoitteita vähentää. Ylipäätään kaikenmoista mieltä kuormittavaa silppua ja sälää täytyy karsia.
Ei lätkitä opettajille epärealistisia vaatimuksia jokaisen oppilaan jatkuvasta formatiivisesta arvioinnista ja opettamisen yksilöllisestä eriyttämisestä ylös, alas ja viistoon. Leikataan ylimpiä opetusvelvollisuuksia.
Ja jos vertailla pitää, vertaillaan mieluummin hyvinvointia kuin Pisa-suorituksia.
Entä mistä rahat? Työssä jaksamisesta. Kun työtä kevennetään, kalliit sairauspoissaolot vähenevät samoin kuin työkyvyttömyyseläkkeet, ja eläkeikää voi nostaa. Olen ymmärtänyt, että jos keskimääräinen eläkkeellejäämisikä nousee vuodella, julkinen talous vahvistuu sadoilla miljoonilla euroilla.
Sille en edes osaa laskea rahallista arvoa, että matkan varrella opettajan työ ei vie kaikkea energiaa ja arki-iltoina on muutakin elämää kuin valmistautumista seuraavaan työpäivään. Tai sille, että koulussa lapset ja nuoret kohtaavat hyvinvoivan opettajan.
En sillekään, että yhä useampi nuori haluaisi opettajaksi, tähän upeaan ammattiin, josta aivan turhaan tehdään raskaampi kuin se tarvitsisi olla.
Haluatko jatkaa keskustelua? Voit seurata Arno Kotroa Instagramissa ja kertoa ajatuksistasi Opettaja-lehden Facebook-sivulla.