”Mun on pakko saada ampua jousella hevosen selästä”, tiesi kuvataideopettaja Marjut – ja se oli sitten menoa

Risto Ilomäen kirjassa Kurganin varjot on kohtaus, jossa naissoturit lähtevät taisteluun hevosten, jousien ja nuolien kanssa.

– Tuntui, että mun on pakko saada tehdä tuota, ampua jousella hevosen selästä, kotkalainen kuvataiteenopettaja Marjut Siro sanoo.

Ratsastusjousiammunta lumosi Marjutin kertaheitolla, suorastaan kohtalonomaisesti.

Hän löysi lajin kouluttajan Utista Kouvolasta ja vuokrasi jousen. Tyttärensä kanssa hän koulutti vuokrahevoset uuteen lajiin, jossa ammutaan laukkaavan hevosen selästä nuolia maalitauluihin erilaisilla radoilla. Radat ovat aidattuja 2–3 metriä leveitä suoria tai mutkittelevia teitä, joiden varrella taulut ovat.

Seuraavana vuonna Marjut kisasi jo suomenmestaruudesta.

– Olen kyllä lukenut, että jos uskaltaa lähteä jotain polkua seuraamaan, niin se vie, mutta en ajatellut, että itselleni niin kävisi.

Varhaisnuoruudessa Marjut harrasti ratsastusta ja kävi ahkerasti tallilla. Kun oma tytär esikouluikäisenä aloitti ratsastuksen, oli kulunut 30 vuotta ilman hevosia. Nyt ratsastusjousiammunta kuuluu sekä äidin että tyttären elämän keskiöön.

Kohtalo oli kyllä vihjannut lajin suuntaan jo aiemmin.

– Luin jostain, että jos kehossa on joku jännitys, niin mieti, mikä liike voisi vapauttaa sen. Ja se mun liike oli tällainen niin kuin ampuisin jousella.

Laji toi mukanaan elämänmuutoksen.

– En ollut matkustellut lainkaan, vaan pyörittänyt arkea. Ja sitten olin yhtäkkiä Iranissa viikon opiskelemassa ratsastusjousiammuntaa ja Unkarissa maailmanmestaruuskilpailuissa Suomen joukkueessa.

Maailmamestaruuskisoja varten Marjut harjoitteli 3–4 kertaa viikossa. Parasta on kuitenkin kilpaileminen.

– Kisaamisessa tulee mieletön adrenaliinipiikki!

Ratsastusjousiammunnassa yhdistyvät hevosen voima ja nopeus ja jousiampuja, jonka pitää olla mieleltään täysin tasainen.

Marjut toivoo vielä pääsevänsä kisaamaan oman hevosensa, Nitan kanssa.

– Nita on rohkea ja herkkä tamma, joka rakastaa maastoilua. Tänä kesänä olemme päässeet treenaamaan myös ratsastusjousiammuntaa.

Tuntui, että mun on pakko saada tehdä tuota.

Äärimmäistä keskittymistä vaativa laji tuo vastapainoa intensiiviselle koulutyölle.

– Jos hevonen menee sata metriä yhdeksässä sekunnissa, en voi ampua kolmea nuolta tauluun, jos ajattelen jotakin muuta.

Kuvataideopettajana Marjut sanoo olevansa ihanneammatissaan. Kuvataidetta painottavassa Kotkan lyseon lukiossa opiskelijat ovat innostuneita.

– Teen aina itse tehtävät oppilaiden kanssa yhtä aikaa. Luokassa syntyy tila, jossa omakin kuvan tekeminen lähtee usein käyntiin vahvasti.

– Taito- ja taideaineissa pitää uskaltaa itse näyttää, miten tekee. Ja sitä kautta pääsee kertomaan, kuinka paljon on tehnyt töitä, että on päässyt tälle tasolla.

Tärkeintä Marjutille on läsnäolo opiskelijoiden kanssa.

– Viime vuosina nuorten henkiset vaikeudet ovat lisääntyneet. Ja kuvan äärellä tulee keskustelua asioista, joita ei välttämättä muuten oteta puheeksi.

Kun välitunnitkin kuluivat usein luokassa opiskelijoiden huolia kuunnellen, Marjut alkoi uupua. Työnohjauksen ja oman taiteen tekemisen kautta hän oppi antamaan aikaa myös itselleen.

– Maalatessa on todella vain minä sivellin, maali ja pohja. Rajaan itselleni tilan ja ajan.