Lauri Ahtisen oppilas oli kiltti, tunnollinen ja traumatisoitunut – nyt hänen mukaansa nimetty sarjakuva kertoo, miltä tuntuu tulla Suomeen yksin alaikäisenä

Lauri Ahtinen ei ole avantoihmisiä. Siitä huolimatta luokanopettaja kampeaa itsensä joka vuosi leirikoulussa jäiseen veteen.

– Kun kerron oppilaille, että nyt hakkaamme jäähän uimareiän, Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden lasten ilmeet ovat näkemisen arvoisia, hän sanoo ja virnistää.

Lauri on Oulun Rajakylän koulun valmistavan luokan opettaja. Hän vastaa siitä, että kymmenen 12–17-vuotiasta ulkomaalaistaustaista nuorta pystyvät vuoden tai korkeintaan kahden jälkeen siirtymään suomenkieliseen perusopetukseen.

Leirikoulussa moni Laurin oppilaista pääsee ensimmäisen kerran metsään eräilemään ja järvenrantaan saunomaan.

– Nämä riitit liittävät heitä suomalaisuuden tarinaan. On tärkeää kokea loskaisen kaupungin lisäksi Suomen kaunis ja hiljainen luonto sekä nähdä opettaja myös vapaa-ajan roolissa.

Leiriviikko nostaa yhteishenkeä, mutta aina välillä joku oppilaista vetäytyy ja vajoaa ajatuksiinsa.

Samaan tapaan vetäytyy myös Lauri Ahtisen alkusyksystä julkaiseman sarjakuvaromaanin päähenkilö Elias. Laurin luoma ja piirtämä poika on yksin Suomeen tullut turvapaikanhakija.

Lauri halusi nimetä pojan ja kirjansa entisen oppilaansa mukaan.

– Se poika oli lasisieluisen oppilaan arkkityyppi: kiltti, tunnollinen ja traumatisoitunut. Siirsin hänestä huokuneen melankolian kirjan yleistunnelmaksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro oikeasta Eliaksesta, vaan Lauri loi hahmon useiden taustahaastattelujen perusteella. Sarjakuvaromaani perustuu todellisiin tilanteisiin mutta on täyttä fiktiota.

Kirjassa Elias kärsii painajaisista, ikävöi kauas jääneitä sukulaisiaan ja jännittää turvapaikan saamista. Koulunkäynti takkuaa. Sarjakuvan parrakas opettaja koettaa virvoitella pulpetin päällä lepäävää poikaa ja muistuttaa riittävän yöunen tärkeydestä. Se saa pojan katoamaan vessaan, josta hän lähettää opettajalle tekstiviestin: “Ope mä sairas. Maha kipea. Mene kotiin. T. Elias”

Olin sellainen kirkasotsa.

Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun Lauri aloitti maahanmuuttajaoppilaiden opettajana. Hän muistelee ensimmäistä lukukauttaan lämmöllä.

– Olin sellainen kirkasotsa.

Pahimpana aloittelijan mokanaan Lauri pitää sitä, että uuden oppilaan saapuessa hän koetti saada tätä rentoutumaan jutustelulla.

– Kysäisin puolihuolimattomasti, että mitenkäs sinä tänne Ouluun oikein tulit. Alkukeskustelussa mukana ollut vastaanottokeskuksen ohjaaja veti minua hihasta ja sanoi, että älä kysy tuollaista.

Lauri ei tullut ajatelleeksi, että ennen kouluun pääsyä nuori on mahdollisesti joutunut vastaamaan samoihin kysymyksiin rajavartijalle, poliisille ja maahanmuuttoviraston virkailijalle.

– Eivät ne asiat edes opettajalle kuulu. Eikä minulla olisi pätevyyttä käsitellä asioita, joita oppilas minulle saattaisi kertoa.

Haluan oppilaitteni oppivan kyseenalaistamaan auktoriteetteja.

Nyt Lauri on sitä mieltä, että valmistavan luokan opettajana hänen tärkein tehtävänsä on olla oppilaille portti suomalaisuuteen. Kielen ja koulunkäyntitaitojen lisäksi hän opettaa Suomessa elämistä.

– Minua kiinnostaa työni yhteiskunnallinen puoli. On aina palkitsevaa, kun oppilaat alkavat kiinnostua siitä, miksi Suomessa uskotaan tasa-arvoon, demokratiaan ja pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Haluan heidän myös oppivan kyseenalaistamaan auktoriteetteja.

Laurin oppilaista keskimäärin kahdeksan kymmenestä tulee sota- ja kriisialueilta, kuten Afganistanista, Irakista ja Somaliasta. Oppilas saattaa asua perheineen turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa. Osa on on saanut jo turvapaikan ja oman kodin.

Osa nuorista on tullut maahan ilman perhettä. Silloin heidän huoltajakseen on nimetty suomalainen edustaja.

– On ihan tavallista, että samassa luokassa on vaikkapa it-töihin muuttaneiden vanhempien lapsi, joka suorittaa vielä entisen kotimaansa lukiota ja tähtää muotoilukouluun. Viereisessä pulpetissa voi istua oppilas, joka ei ole koskaan käynyt koulua eikä osaa lukea edes omalla äidinkielellään.

Alussa Ahtisen oli vaikea kestää riittämättömyyden tunnetta, kun jokainen ryhmän oppilas tarvitsi vaikkapa matematiikassa omantasoistaan ohjausta. Nyt hän on armollisempi itseään kohtaan.

– Mutta siihen ei vaan koskaan totu, kun pitkään luokassa ollut oppilas pakotetaan palaamaan vastoin tahtoaan lähtömaahansa sodan ja kriisin keskelle.

Lauri on kotoisin Raahesta. Hänen äitinsä on luokanopettaja, isä erityisluokanopettaja, toinen mummo kotitalousopettaja.

– Kyllä tämä ammatti oli vaihtoehto lapsesta asti.

Nuorena Lauri ympäröi itsensä afroamerikkalaisella populaarikulttuurilla. Rap-muusikot Tupac Shakur ja Mos Def olivat kovia. Näyttelijöistä ykkönen oli Denzel Washington.

Lauri pelasi koripalloa ja ihaili korispelaaja Kobe Bryantia. Lukiossa hän vaikuttui kirjailija Toni Morrisonin romaanista Sinisimmät silmät, joka paljasti nuoren yhdysvaltalaistytön kokeman rasismin.

– Populaarikulttuurin kautta tasa-arvon ja monikulttuurisuuden teemat tarttuivat minuun. Olin se ärsyttävä teini, joka paasasi globaalista oikeudenmukaisuudesta, vaikka en tainnut ihan tajuta, mitä se tarkoitti, Lauri sanoo ja naurahtaa.

Oulun yliopiston kansainvälisessä luokanopettajien koulutusohjelmassa opiskellessaan Lauri alkoi piirtää luentomuistiinpanoihinsa sarjakuvia.

– Ekat stripit olivat sellaisia törkeitä ja tabuja tallaavia.

Niistä syntyi ensimmäinen kirja Melankolian kaksi huonetta ja keittiö. Sen jälkeen Lauri on tehnyt niin lasten kuvakirjoja kuin sarjakuvaromaanin Homepäiväkirja, joka perustuu miehen omaan kamppailuun homeiseksi osoittautuneessa omakotitalossa.

– Tykkään käsitellä vakavia asioita kevyesti ja tietyllä tavalla pinnallisesti, olla hauska. Eliasta tehdessä tuskailin, että kirjasta tulee liian synkkä, kiinnostaako tämä ketään.

Kiinnostaa se. Lauri on saanut paljon palautetta ja kehuja.

– Jännitin pakolaistaustaisten ihmisten palautetta niin, etten meinannut uskaltaa postittaa kirjaa haastateltavilleni. Nyt tuntuu tosi hyvältä, sillä olen kuulemma onnistunut välittämään heidän kokemuksiaan oikein.

Kirja parani huomattavasti, kun uskalsin nöyrtyä.

Lauri Ahtinen sai Eliaksen tekemiseen Suomen kulttuurirahaston apurahan ja jättäytyi sen turvin pois koulutyöstä. Ensimmäistä kertaa hän uskaltautui näyttämään keskeneräisiä sivuja sarjakuvan ja kirjallisen kerronnan osaajille ja pyytämään neuvoja editointiin.

– Aikaisemmin olen tehnyt kirjani valmiiksi ennen sen esittelemistä. Kirja parani huomattavasti, kun uskalsin nöyrtyä.

Samanlainen avunpyytämisen kokemus Laurilla on myös opettajan työssä.

– Alkuvuosina kuvittelin, että opettajan on ratkottava kaikki luokan ongelmat itse. Oli helpottavaa tajuta, että rehtori, koulupsykologi ja kuraattori ovat koulussa sitä varten, että opettaja voi pyytää heiltä tukea.

Laurin tämänhetkinen apurahakausi kestää ensi vuoden puolelle. Työnimellä Eropäiväkirja valmistuva kirja julkaistaan keväällä. Myös lastenkirja on tulossa.

Lauri tunnustaa, että hänellä on jo ikävä koulun aikuisseuraa. Työpöydän äärellä hän seurustelee vain Bassoradion kanssa.

Viime aikoina Lauri on miettinyt identiteettiään ja sen monia puolia.

– Minusta tuskin olisi opettamaan samaa luokkaa ykkösestä kuutoseen. Olen todella onnellinen, että saan elää tällaista elämää, jossa määräaikaiset taiteentekemisen ja opettamisen jaksot vaihtelevat.

Laurilla on neljä lasta, jotka asuvat vuoroin hänen luonaan ja vuoroin äitinsä kanssa. Kun lapset ovat Laurilla, hän vie heidät aamulla päiväkotiin ja kouluun ja palaa sitten keittiönpöydän ääreen piirtämään sarjakuvaa.

Kun lapset ovat äidillään, työpäivät ovat pidempiä. Silloin Lauri saattaa myös ottaa tilaa vievät maalaustelineet olohuoneeseen.

– Minulla on monta tapaa ilmaista itseäni. Toisinaan se on valokuvaus, toisinaan maalaaminen tai kirjoittaminen.

Mutta yhtä asiaa Lauri ei omasta mielestään osaa.

– Jostain syystä en pysty rentoutumaan. Nautin, kun koko ajan on menossa joku projekti. Nytkin haaveilen omakotitalosta ja pihavajasta, jossa voisi korjailla polkupyöriä.