Millaisia kummituksia kouluissa liihottelee? Oppilaitosten aavetarinoita ei ole järjestelmällisesti tutkittu, mutta pintapuolisessa selvittelyssämme löytyi kummituskertomuksia niin päiväkodeista, kouluista, opistoista kuin yliopistokampuksiltakin.
Kummitusjutut näyttäisivät kukoistavan erityisesti kansanopistoissa, joissa opetetaan kirjoittamista.
Etelä-Pohjanmaan opistolla Ilmajoella kirjoittajia ja muitakin inspiroi eversti Labanoff, Tampereella Ahlman Edussa seikkailevat entisten emäntäkoulun ja maamiesopiston rehtorit.
Aavetarinoista moni on saanut kimmokkeensa rakennuksen aiemmasta käyttötarkoituksesta esimerkiksi sotasairaalana. Tarinoissa on usein jotakin traagista: väkivaltainen kuolema, vääryys tai selvittämätön asia, johon levoton sielu yhä etsii sovitusta.
– Aavetarinat ovat kuin saippuaoopperoita: on ihmissuhdesotkuja, petoksia ja tekemättä jättämisiä, tietokirjailija Tiina Hautala sanoo.
Hautala on kirjoittanut useita aavetarinoita käsitteleviä kirjoja sekä lastenkirjoja. Koulujen aavetarinoita hän ei erityisesti ole kerännyt, ainakaan vielä.
Aaveistaan tunnettuja, jossain vaiheessa oppilaitoksina toimineita rakennuksia ovat esimerkiksi Turun Park-hotelli ja Hämeenlinnan Vanajanlinna. Parkissa toimi aikoinaan emäntäkoulu ja Vanajanlinnassa Sirola- opisto.
Usein esiintyvä aavetarinoiden hahmo on ahkera, ammattiinsa kiintynyt työntekijä, joka palaa suorittamaan velvollisuuksiaan vielä kuolemansa jälkeenkin.
Hotellien aavetarinoita kootessaan Hautala törmäsi useampaan kertomukseen vahtimestarista, joka edelleen kiertää rakennuksessa hoitamassa tehtäviään. Myös suomalaisessa kansanperinteessä esiintyy tällaisia tunnollisia aaveita: heinäntekoaikaan kuollut renki ilmestyy heinätöihin vielä tuonpuoleisestakin, kun asiasta on kerran sovittu.
– Voisin kuvitella, että opettajissa, rehtoreissa ja muissa koulun valovoimaisissa työntekijöissä olisi samankaltaisia hahmoja, Hautala pohtii.
Aina aavetarinaan ei liity nimettyä hahmoa, vaan kummittelu voi olla myös epämääräisiä ääniä ja outoja tapahtumia.
Eräässä vanhassa päiväkodissa lapset kertoivat harmaapukuisesta, lettipäisestä tytöstä.
Eri paikkakunnilla kummitustarinoilla näyttäisi olevan omat ominaispiirteensä.
Tampereen aavetarinoissa korostuu sisällissota ja sen jättämät traumat. Turussa tarinoiden juuret juontavat usein vanhempaan aikaan, jopa keskiajalle. Vaasassa kaupungin palo heijastuu moniin kummitusjuttuihin.
Aavetarinoiden kautta voikin käsitellä paikallishistoriaa ja ihmiskohtaloita. Ne tarjoavat usein erilaisen näkökulman kuin virallinen historiankirjoitus.
Hautala on huomannut, että kaupunkien tarinoissa aaveet ovat melko salonkikelpoisia, kun taas maaseudulla ja saaristossa painottuvat enemmän moraaliset opetukset ja ajatus synnistä.
– On varoittavia tarinoita, jotka on luotu ehkä siksi, että pitää esimerkiksi välttää vaarallista paikkaa.
Päiväkodeissa Hautala on kuullut hurjia kummitusjuttuja, joista osa on lähtöisin lasten suusta.
Eräässä vanhassa päiväkodissa lapset kertoivat harmaapukuisesta, lettipäisestä tytöstä, joka osallistui leikkeihin. Ryhmässä ei ollut kuvaukseen sopivaa lasta. Myös henkilökunnalla oli outoja havaintoja.
Aavetarinat voi nähdä kiehtovana kulttuuriperintönä, mutta niitä käsitellessä tarvitaan tilannetajua ja hienovaraisuutta. Aaveista puhuminen julkisesti ei välttämättä palvele päiväkodin tai koulun toimintaa, ja hurjat jutut saattavat herättää ikäviä tunteita esimerkiksi lasten vanhemmissa.
– Pieni varovaisuus on paikallaan. Toisaalta koulun oma kummitus voi nostattaa yhteishenkeä. Se saattaa innostaa tutustumaan koulun historiaan ja antaa virikkeitä opetukseen.
Tiina Hautala pyörittää Haamu- nimistä kustantamoa, joka on erikoistunut aavetarinoihin ja kauhuun. Hän järjestää Vaasassa aavekierroksia, joilla hän kertoo kaupungin historiasta kummituskertomusten kautta.
Kouluissa ja päiväkodeissa hän käy kirjailijavierailuilla ja työpajoja pitämässä. Lapset ovat hyvin kiinnostuneita aavetarinoista. Ne sopivatkin erinomaisesti luku- ja kirjoitusintoa edistämään.
Uransa alkuvaiheessa Hautala törmäsi toisinaan siihen, että aaveista ei haluttu puhua. Runsaassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut iso muutos.
Nykyisin kummitteluun suhtaudutaan usein pilke silmäkulmassa. Oma vaikutuksensa lienee taikamaailmasta ammentavalla populaarikulttuurilla.
Ehkä nykyisin osataan myös entistä paremmin nähdä kummitusjuttujen arvo historiaa elävöittävänä tarinaperinteenä.
Kummituskahvit opettajainhuoneessa. Tämän vinkin Hautala antaa, kun häneltä kysyy, miten koulujen aavetarinoiden kerääminen kannattaisi aloittaa.
– Keskustelua helpottaa, kun teema päätetään etukäteen. Yksi tarina kirvoittaa muistoja ja rohkaisee muitakin kertomaan.
Tietolähteitä tarinaperinteelle ovat nykyisen opettajakunnan ja oppilaiden lisäksi eläkkeelle jääneet opettajat sekä siivoojat, vahtimestarit ja keittiöhenkilökunta. Syvyyttä tarinoihin voi saada tutkimalla koulurakennuksen historiaa ja sen mahdollisia aiempia käyttötarkoituksia.
Jos kummituskahvit tuottavat tulosta, kertokaa aaveistanne Opettajan toimitukselle. Kummitustarina maistuu parhaalta jaettuna.
Kummitteleeko työpaikallasi? Millaisia tarinoita teillä kerrotaan? Vinkkaa meille: [email protected]
Jutun ja kummitustarinoiden lähteinä käytimme näitä teoksia: Rimma Erkko ja Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere, Tiina Hautala: Hotellien henget, Tiina Hautala: Aaveiden Pohjanmaa, Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku.
Sinäkö siellä, Labanoff?
On ilta. Avokonttorin sermin takana paperi rapisee, työtuoli narahtelee ja kengät kopsuvat. Joku huokaa ja avaa oven, ehdit nähdä vain varjon.
Etelä-Pohjanmaan opistossa Ilmajoella äänten aiheuttaja voi olla iltatöihin jäänyt vikkelä kollega. Tai Labanoff.
Haamua on kutsuttu jo pitkään Labanoffiksi. Nimi saattaa olla peräisin venäläiseltä eversti Labanoffilta, joka on haudattu Ilmajoen kirkon hautausmaalle.
Miehen kuolinvuosi tosin on 1809 eli lähes sata vuotta ennen opiston päärakennuksen rakentamista. Jospa opiskelijat löysivät haudan ja laittoivat kummittelun Labanoffin piikkiin?
Haamu voisi olla myös sodassa kuollut venäläissotilas. Opiston seudulla on toiminut useita sairastupia eri sotien aikana. Opistorakennusta käytettiin sotasairaalana sisällis- sodan aikaan.
Toisaalta on kai samantekevää, onko haamu kuolettavasti haavoittunut sotilas, kylätappelussa menehtynyt eversti, tekemättömiä töitään murehtiva rehtori tai silkkaa mielikuvituksen tuotetta.
Ainakaan opettajien ei tarvitse kulkea opiston käytävillä yksin.
Johtajien nuhteessa ja suojassa
Ahlmanin opistossa liiketunnistimen valo saattaa syttyä, vaikka ketään ei näy. Jos keittiön jättää sotkuiseksi, tavarat tipahtelevat. Pöydälle jätetty kuppi saattaa löytyä jostain aivan muualta.
Näiden ilmiöiden aiheuttajaksi epäillään entisen emäntäkoulun johtajatarta Anna Uotilaa. Anna toimi rehtorina 40 vuotta vuodesta 1904 lähtien.
Annan haamun kerrotaan viihtyvän erityisesti tamperelaisen opiston opetuskeittiössä, ravintolatiloissa ja tilapuodissa.
Henkilökunta ja opiskelijat ajattelevat Annan suojelevan koulua. Hänen läsnäolonsa ei tunnu painostavalta, ainakaan silloin, jos on hoitanut työnsä hyvin.
Myös maamieskoulun entisen rehtorin Niilo Selinin hengen kerrotaan kulkevan opistolla. Mutta vain vanhalla puolella. 1930-luvulla laajennettuun osaan hän ei tule.
Siinä missä Annaa sanotaan suojelevaksi, on Niilon läsnäolon kuvattu huokuvan melankoliaa. Tämä voisi johtua siitä, että punakaartilainen ampui Niilo Selinin koulun portaille vuonna 1918.
Toisaalta Niilon kerrotaan olleen myös avulias.
Esimerkiksi kun eräs henkilökunnan jäsen oli koristellut juhlatilaa sähkökynttilöin, hän olisi halunnut niitä ikkunoiden väleihin. Ikkunoita ei kuitenkaan saanut helposti auki, ja työ jäi kesken. Aamulla kyntteliköt olivat juuri siellä, minne hän ne oli toivonutkin.
Se oli Niilo, henkilökunta päätti.
Pojat mellastavat Merenkurkussa
Keskusradiosta alkaa kuulua musiikkia. Ei mitenkään täysin poikkeuksellinen tilanne. Paitsi että on ilta ja koulussa ei pitäisi olla muita kuin opettaja.
Painava palo-ovikin on kerran avautunut itsestään.
Tällaisia tarinoita kerrotaan vaasalaisessa Merenkurkun koulussa. Outojen ilmiöiden aiheuttajiksi on nimetty ”pojat”.
Erään tarinan mukaan koulun tiloissa oli aikoinaan muistolaatta talvisodassa ja jatkosodassa menehtyneiden entisten oppilaiden kunniaksi. Kerran muistomerkin ympäröimät lattialaatat alkoivat pompahdella. Syytä ei keksinyt kukaan.
Outoja siis tapahtuu, mutta kukaan ei enää muista, miksi ilmiöt on päätetty laittaa poikien piikkiin.
Haamuviikarit ovat kuitenkin olleet jo kauan niin tunnettuja hahmoja, että koulun entisen rehtorin kerrotaan kutoneen villasukat kaikille, jotka olivat kohdanneet pojat.