Oikea jalka ilmaan, tasapaino kohdilleen. Kädet levälleen ja katse kohti kerrostalojen harmaiden kattojen ja sinisen taivaan rajaa.
Katri Jurvakainen tekee tanssiliikkeitä jätelavan päällä. Kalsea luoteistuuli pyyhkii Helsingin Kallion katuja ja heittelee Jurvakaisen hiuksia kasvoille.
Hän on suostunut valokuvaajan ehdotukseen lavalle kiipeämisestä, vaikka kuvauspaikka on kliseisin mahdollinen.
– Roskien lajittelu on yksi paskan hailee kokonaisuuden kannalta, Jurvakainen hymähtää.
Kokonaisuudella hän tarkoittaa ilmastonmuutosta ja luontokatoa, yhteen niputettuna ekokriisiä.
Toki Jurvakainen lajittelee omat roskansa, eikä se ole hänestä merkityksetöntä. Mutta ekokriisin ratkaisut vaativat paljon suurempia, yhteiskunnan järjestelmätason muutoksia.
Jurvakainen työskentelee väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa. Siellä hän kuuluu ekososiaalisen kestävyyden ja koulutuksen tutkimustiimiin.
Ekokriisin ratkaiseminen on hänen mukaansa ennen kaikkea kasvatuksellinen kysymys. Välttämättömät muutokset ihmisten ajattelussa, asenteissa ja sitä kautta toiminnassa lähtevät liikkeelle kasvatuksesta.
Ja nyt tarvitaan valtava toiminnan muutos.
Syvällisen ymmärryksen kautta voi löytää ratkaisuja vaikeisiin, jopa olemassaolomme kannalta kriittisiin ongelmiin. Kuten ekokriisiin.
Katri Jurvakainen pohti jo luokanopettajaopintojensa aikana, mikä on kasvatusfilosofian ydin ja kasvatuksen tärkein päämäärä. Näillä perusteilla opiskelijaliitto Sool valitsi hänet vuoden opeopiskelijaksi 2021.
Opettajaopintoihin Jurvakainen hakeutui, koska halusi kasvattaa tulevia sukupolvia ympäristötietoisiksi ja -myönteisiksi. Se tuntui ajatuksena helpommalta kuin vängätä mielipiteensä jo lukinneiden aikuisten kanssa.
Sittemmin hänen ajatuksensa on muuttunut.
– Jos laskemme toivon tulevien sukupolvien varaan, olemme auttamatta myöhässä. Nykyisten sukupolvien pitää tehdä muutos.
Siksi koulunkin pitää toimia nyt eikä huomenna.
Koulun tehtäväksi on perinteisesti ajateltu ennemmin yhteiskunnan säilyttäminen kuin sen kyseenalaistaminen tai uudistaminen. Jurvakaisen mielestä tehtävä on ajateltava uusiksi.
Ekokriisi edellyttää kouluilta, päiväkodeilta ja opettajilta uudistumista ja osaamisen päivittämistä. Samaan aikaan kriisin käsittely on oppimiselle hieno mahdollisuus: nopeasti lämpenevää Maata pitää ja saa katsoa täysin totutusta poikkeavasta näkökulmasta.
Mikä tuo näkökulma sitten olisi, siitäkin Katri Jurvakaisella on sanottavaa.
Jos laskemme toivon tulevien sukupolvien varaan, olemme auttamatta myöhässä.
Olemme lähteneet kävelylle Kalliosta huhtikuun alun keskiviikkona. Tarkoitus on havainnoida kaupunki- ympäristöä ekokriisin linssien läpi, herätellä ajatuksia ja keskustelua.
Jurvakaisen mukaan samat linssit pitäisi ottaa käyttöön kasvatuksessa ja koulutuksessa. Hän näkee ongelman ytimen ympärillämme jo ensimmäisen suojatienylityksen aikana.
– Uusliberaali kapitalismi näkyy kaikkialla. Se edellyttää talouskasvua, jota ei ole kyetty kytkemään irti materiaalisesta perustastaan.
Niin sanottu absoluuttinen irtikytkentä tarkoittaa tilannetta, jossa talous kasvaa mutta luonnonvarojen kulutus ja ilmastopäästöt vähenevät. Aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Biosin tutkijat. Bios on suomalainen, monitieteinen, yhteiskunnan sosioekologisia muutoksia ennakoiva tutkimusyksikkö.
Heidän viestinsä voi tiivistää näin: onnistunut irtikytkentä näyttää liki utopistiselta lähitulevaisuudessa ja sen tavoittelu on erittäin riskialtista.
Kalliossa ei juuri törmää markkinatalouden tyypillisimpiin symboleihin, kuten kauppakeskusten valomainoksiin. Kulutusjuhla ei muutenkaan varsinaisesti hyppää silmille puolenpäivän jälkeen hiljaisilla kaduilla.
Jurvakaisen mukaan ongelma on juuri tämä: olemme niin tottuneita planeettaamme nakertaviin toiminta- malleihin, ettemme enää näe niitä. Hän korostaa, että ekokriisin juurisyy ei itse asiassa ole yksityinen kulutus vaan kestämätön kulutustavaroiden tuotanto.
– Samat yritykset, jotka luovat tarjonnan, luovat myös kysynnän ihan jäätävillä markkinointibudjeteilla.
Alkuvaiheessa olevassa väitöstutkimuksessaan Jurvakainen tutkii ihmisten halujen muokkautumista kasvatuksessa. Erityisesti hän on kiinnostunut siitä, miten ihmiset saadaan osallistumaan kestämättömään tuotantoon, josta hyötyy vain varakkain kansanosa.
– Ei kukaan synny tähän maailmaan haluten yhteiskunnallisesti arvostettua työpaikkaa, omakotitaloa ja kultaistanoutajaa. Ne halut rakentuvat kasvatuksessa, mutta niitä voisi rakentaa toiseenkin suuntaan.
Kuvat on otettu ja Jurvakainen hyppää alas jätelavalta. Toiselle puolelle katua on parkkeerattu Tesla.
Jurvakainen ei usko sähköautojen olevan mikään ratkaisu ekokriisiin. Hän muistuttaa akkumateriaalien tuotantoon tarvittavista mineraaleista sekä niiden takia luonnonsuojelualueille ja alkuperäiskansojen maille louhittavista kaivoksista.
Liikenteen hiilidioksidipäästöt laskevat, mutta samaan aikaan luonnonvarojen kulutus toisaalla kasvaa.
Tällaisista näkökulmista pitäisi Jurvakaisen mukaan puhua enemmän jo perusopetuksessa. Koulussa on oltava mahdollisuus kritisoida vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, kyseenalaistaa fossiilikapitalismin totuuksia ja katsoa asioita totutusta poikkeavasta vinkkelistä.
Ennen kaikkea koulussa täytyy kuunnella lasten ja nuorten huolta ilmasto- ja ympäristökriisistä.
– Kapitalismia haastava eli ekokriisin torjuntaan tähtäävä kasvatus on pedagogisesti perusteltua, koska se on tulevien sukupolvien elinehto.
Koulu voi olla jopa osa ”tuhon logiikkaa”, jos yhteiskunnan kriittiseen tarkasteluun ei kyetä. Näin kirjoittaa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden emeritusprofessori ja Katri Jurvakaisen entinen opettaja Veli-Matti Värri teoksessaan Kasvatus ekokriisin aikakaudella.
Kasvatuksen ydintehtävä on Jurvakaisen mielestä tuottaa hyvää elämää ja ihmisyyttä. Tärkeä kriittinen kysymys on, miten kasvatuksessa esitetään hyvä elämä.
Sen ei pitäisi näyttäytyä ekokriisiä ylläpitävien toimintamallien kautta.
– Ravistella voisi esimerkiksi elämänvaiheteorioita, joissa tietyt asiat ovat tyypillisiä tietyn ikäisenä. Onnellista ja kestävää elämää voi elää hyvin monella tavalla, Jurvakainen sanoo.
Ajatus tuhon logiikasta tuntuu etäiseltä, kun seisahdumme katselemaan menoa Kallion ala-asteen välitunnilla. Lapset pelaavat pihalla koripalloa, keinuvat ja leikkivät.
Välintuntivalvojat seuraavat touhuja sivusta vihreissä liiveissään.
Voiko jo alakouluikäisten kanssa puhua ekokriisistä?
Totta kai ja täytyykin puhua, Jurvakainen sanoo.
– Suurimmat traumat aiheutetaan sillä, että he tajuavat aikuisina, miten koko ajan on ollut käynnissä elämän perusteita tuhoava kriisi mutta siitä ei ole puhuttu.
Kasvatuksen ydintehtävä on tuottaa hyvää elämää ja ihmisyyttä.
Opetuksen sisältöjä olisi siis suunniteltava entistä enemmän ekokriisin torjunnan näkökulmasta.
Kestävä elämäntapa ja kehitys mainitaan useassa luvussa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa.
Ops julistaa, että jo ensimmäiseltä luokalta lähtien oppilaiden kanssa pitäisi pohtia, mitä merkitsee oikeudenmukainen ja kestävä tulevaisuus omassa maassa ja maailmassa ja mitä oppilaat voivat itse tehdä sen puolesta.
Pelkkä suunnitelma ei tietenkään riitä. Opsin hienot sanat täytyy viedä käytäntöön luokkahuoneissa.
Jurvakaisen mielestä ops määrittelee opetuksen sisällöt niin väljästi, ettei se estä opettajia nostamasta keskusteluun esimerkiksi kapitalismia kritisoivia näkökulmia.
– Sen voi aloittaa vaikka heti.
Ainoa estävä tekijä on Jurvakaisen mukaan kasvatusalan neutraaliuden illuusio. Ilmasto- ja ympäristökysymysten poliittisuus voi rajoittaa niistä puhumista.
Opettaja saattaa ajatella, ettei kasvatuksen tehtävä ole ottaa kantaa.
– Mutta eihän kantaa ottamattomuus pelasta poliittisuudelta. Sekin on poliittinen teko, joka tähtää nykyisen valtarakenteen säilymiseen.
Kävelykierros jatkuu Kansallisteatterille. Tyhjällä parkkialueella keskustelu vie maan hallituksen tekemiin kulttuurileikkauksiin ja taito- ja taideaineiden merkitykseen ekokriisin ajassa.
Lasten elämään kuuluvat huolettomuus, ilo ja luovuus, joita taito- ja taideaineet ruokkivat. Jurvakaisen mielestä suoritusten mittaamisen ja kilpailun voisi jättää koulussa – ja yhteiskunnassa – vähemmälle.
Hän näkee kilpailun johtavan kokemukseen tyhjästä arjesta. Tämä tunne on puolestaan yhteydessä ekokriisiä ylläpitävään toimintaan, kuten ylikulutukseen.
Mitä enemmän elämässä tekee sellaisia asioita, jotka ovat itsessään palkitsevia, sen parempi. Myös oppimisella voi olla itseisarvo.
– Ei niin, että soitat kitaraa, koska haluat olla hyvä kitaristi, vaan koska itse soittaminen tuntuu kivalta.
Kriisin ratkaisut vaativat katsomaan nykyisyyttä uusin silmin ja nyrjäyttämään totuttuja toimintatapoja. Siinä on Jurvakaisen mukaan taiteen suuri vahvuus.
Mikään suuri yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu, jos joku ei ensin kuvittele sitä. Taide ja koulu voivat antaa mahdollisuuksia myös parempien tulevaisuuksien kuvitteluun.
Jurvakainen on huolissaan siitä, mitä mielikuvitukselle on tapahtumassa. Hän kertoo tehneensä 2010-luvun puolivälissä paljon yläkoulun äidinkielenopettajan sijaisuuksia.
Jo silloin ainekirjoituksissa oli yleistä, että oppilaat eivät keksineet mistä kirjoittaisivat.
– Ei vain herännyt yhtään minkäännäköisiä ideoita. Tuntuu, että mielikuvitus oli paljon vahvemmin läsnä omina yläkouluaikoina kymmenen vuotta aiemmin.
Tulemme Töölönlahdelle, jonka usein niin leppoisasti liplattavat laineet kohoavat navakassa tuulessa miltei vaahtopäiksi. Ylhäältä Linnunlaulun rannasta katsottuna näky tuo mieleen avomeren.
Jurvakainen näyttää jyrkän kalliorannan suojassa sijaitsevan lempipaikkansa.
– Täällä käyn usein lueskelemassa.
Kierroksemme päättyy Eduskuntatalolle, jonka syksyllä punaiseksi maalatut pylväät voi yhä nähdä mielessään.
Turpeennostoa vastustavan mielenilmauksen toteuttivat yhdessä Elokapina ja ruotsalainen Återställ Våtmarker. Katri Jurvakainen kertoo osallistuvansa Elokapinan toimintaan silloin tällöin, mutta pylväiden maalauksessa hän ei ollut mukana.
Eduskuntataloon kohdistunutta mielenilmausta arvosteltiin julkisuudessa demokratian vastaisena. Jurvakaisen mielestä väite on ongelmallinen ja kielii kapeasta demokratiakäsityksestä.
Demokratia ei ole vain yksi hallintomalli, joka toteutuu äänestämällä kerran neljässä vuodessa.
– Aidoimmillaan ja syvimmillään demokratiassahan on kyse jokaisen ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja kansalaistottelemattomuus on aivan olennainen demokratian työkalu.
Demokratiaa voisi varmasti tarkastella esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin tunneilla nykyistä laajemmin. Mutta onko koulun tehtävä opettaa vastarintaa?
Ehdottomasti on, sanoo Jurvakainen.
– Nyky-yhteiskunnan kritisointi kuuluu kasvatuksen uudistavaan tehtävään.
Palataan vielä toivoon. Usein kuulee sanottavan, että toimintaan tarvitaan toivoa.
Jurvakainen sanoo, että hänen toimintansa alkaa siitä, kun toivo päättyy.
– Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä, että tässä kävisi jotenkin hyvin. Mutta se ei estä minua toimimasta.
Mitä useampi toimii, sitä todennäköisemmin muutos tapahtuu. Koulu voi olla muutosvoimana jopa edellä nykymuotoista demokraattista päätöksentekoa.
Kaksi päivää aiemmin olen tavannut henkilön, joka tietää, miksi näin on.
Helsingin Kumpulanmäellä sijaitsee yksi Pohjoismaiden suurimmista luonnontieteellisen osaamisen keskittymistä. Ilmatieteen laitos, Helsingin luonnontiedelukio sekä yliopiston Kumpulan kampus mahtuvat kaikki saman korttelin alueelle.
Täällä kaikki ovat kiinnostuneita ilmastosta ja ympäristöstä. Kysymys kuuluu, miten kiinnostus ja osaaminen viedään Kumpulan kuplan ulkopuolelle, mukaan lukien opettajille.
Maaliskuun loppu on ollut poikkeuksellisen lämmin, kuten koko edellinen vuosi. Itse asiassa 12 viime kuukautta ovat olleet Helsingissä kaikkien aikojen lämpimimmät.
Siksi ilmakehätieteiden tutkija Laura Riuttanen ei kutsuisi huhtikuun alun viilenemistä takatalveksi.
– Tämä on pikemminkin paluu normaaliin, Riuttanen toteaa kävellessämme Ilmatieteen laitoksen lounasravintolasta hänen työpaikalleen yliopiston Ilmakehätieteiden keskukseen.
Riuttanen johtaa kollegoidensa kanssa kymmenhenkistä ilmasto-oppimisen tutkimusryhmää sekä 2024 alkanutta ilmastoasiantuntijan erikoistumiskoulutusta.
Hän veti myös viime syksynä päättynyttä kolmivuotista Climcomp -hanketta. Siinä Ilmakehätieteiden keskuksen, Ilmatieteen laitoksen ja Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkijat selvittivät ilmasto-osaamisen tarvetta sekä keinoja sen oppimiseen ja opettamiseen koulutuksessa ja työelämässä.
Riuttasella on siis vankka käsitys ilmasto-opetuksen nykytilasta. Suomi on hänen mukaansa alan edelläkävijä, jolla olisi paljon annettavaa muille maille.
Silti Riuttanen ajattelee, että suomalaisessakin koulussa tarvitaan rakenteellinen muutos. Nuorten ilmasto-osaamista on vahvistettava perusopetuksesta alkaen, sillä he joutuvat elämään muuttuneessa maailmassa joka tapauksessa.
Arvot rakentuvat varhaiskasvatusiästä lähtien ja ovat vaikeita muutettavia.
Oppiainejakoinen koulujärjestelmä tekee ilmasto-opetuksesta hankalaa. Ilmastoasiat eivät mahdu kattavasti mihinkään yksittäiseen oppiaineeseen.
Climcomp-hankkeen politiikkasuositukset julkaistiin viime lokakuussa. Niiden mukaan opetussuunnitelmaan pitäisi kirjata erillinen ilmastoasioihin keskittyvä opintojakso niin perusopetukseen, lukioihin, ammatilliseen koulutukseen kuin korkeakouluihinkin, tutkinnosta riippumatta.
Vielä suurempi ratkaistava pulma on opettajien osaamisvaje. Suurimmalla osalla nykyopettajista ei ole koulutusta ilmastoasioista.
– Osaamisen aukko on valtava. Toki on opettajia, jotka ovat omasta innostaan päivittäneet osaamistaan, mutta ei tämän pitäisi olla heidän varassaan, Riuttanen sanoo.
Tarvitaan täydennyskoulutusta ja siihen rahaa sekä aikaa. Kuten Veli-Matti Värri kirjoittaa, ekokriisi ei voi enää olla opettajankoulutuksen taustatekijä vaan tiedostettu lähtökohta.
Tai kuten ilmasto- ja luontoasioihin perehtynyt konsultti ja dosentti Mari Pantsar kirjoittaa OAJ:n 50-vuotisjuhlavuoden tulevaisuuspamfletissa 2023: ”tulevaisuuden ilmasto- ja luontopositiivisessa yhteiskunnassa jokaisen alan asiantuntijan ja osaajan on ymmärrettävä ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillinnän perusteet, olipa kyse insinööreistä, valtion virkamiehistä, lääkäreistä, juristeista, siivoojista tai opettajista”.
Koulutus ja ekokriisin torjunta tukevat parhaimmillaan toisiaan. Koulutuksen vahvuus on siinä, että kriisiä voidaan lähestyä moni- ja poikkitieteellisesti.
– Tämä ei ole pelkästään fysiikkaa. Tämä ei ole täyttä taloustiedettä tai vain oikeustiedettä. Ilmasto-osaamiseen tarvitaan monialaisia kokonaisuuksia, Laura Riuttanen sanoo.
Tärkeintä on hänen mukaansa nyt lisätä tietoa ja osaamista, ensin opettajien ja sitä kautta oppilaiden keskuudessa. Vain siten voidaan tarjota nuorille työkaluja käsitellä ilmastonmuutosta ja elää sen keskellä.
Oppiainerajoja olisi Riuttasen mielestä syytä ylittää enemmän. Hän itse opettaa ilmakehätieteiden ja Taideyliopiston yhteisellä kurssilla, jossa törmäytetään tieteellistä tutkimusta ja luovaa visiointia. Teemana on ilmastonmuutos.
Samankaltaista törmäyttämistä voisi Riuttasen mukaan toteuttaa jo peruskoulussa.
Vaikkapa musiikintunnilla kuunneltaisiin Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa -viulukonserttoa ja keskusteltaisiin siitä, mitä tunteita sävelet herättävät ekokriisin aikana.
Koulussa asioita pitää voida katsoa totutusta poikkeavasta vinkkelistä. Lasten ja nuorten kuunteleminen voi avata uusia näkökulmia ekokriisin torjuntaan.
Kaiken pohjalla ilmasto-opetuksessa ovat arvot ja asenteet, Riuttanen sanoo. Ne rakentuvat varhaiskasvatusiästä lähtien ja ovat hitaita ja vaikeita muutettavia.
Siksi opetus edellyttää väistämättä myös arvokeskustelua. On tähdättävä siihen, että ekokriisiin suhtaudutaan vakavasti ja sitä halutaan torjua.
Se voi olla uusi ja pelottavakin asia opettajille, etenkin luonnontieteissä, jotka mielletään perinteisesti neutraaleiksi. Siksi opettajat tarvitsevat tukea arvokeskusteluun.
Riuttanen näyttää tietokoneeltaan kansainvälisen opettajien ilmastoakatemian Climademyn kehittämää neliportaista ilmasto-opetuksen mallia. Alimmalla portaalla kivijalkana ovat arvot, seuraavalla tieteellinen tutkiminen, kolmannella visiointi eli tulevaisuuksien kuvittelu ja ylimpänä toiminta.
Niin, tärkeintä lopulta on saada aikaan vaikuttavaa ilmastotoimintaa. Siinäkin koulu voi tehdä osansa.
Riuttanen nostaa esimerkkinä Lempäälän lukion ilmastosoturitoiminnan. Ilmastosoturit on lukion opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteinen ryhmä, joka pyrkii välittämään tietoa ympäristönsuojelusta ja innostamaan ihmisiä ympäristön kannalta fiksuihin valintoihin.
– Kun nuoret näkevät, että aikuiset tekevät asioille jotain ja voivat itsekin osallistua toimintaan, siitä syntyy toivoa. Toivo ei ole sanoissa ja puheissa vaan toiminnassa.
Moni nuori on todella kiinnostunut ilmasto- ja ympäristöasioista ja haluaa vaikuttaa niihin.
Toisaalta on paljon nuoria, jotka eivät halua kuulla sanaakaan ilmastonmuutoksesta. Kuilu ääripäiden välillä kasvaa.
Riuttanen myöntää, että ilmasto-opintoihin hakeutuu yleensä jo valmiiksi valveutuneita opiskelijoita.
– Meidän pitäisi kouluttaa niitä, jotka ajattelevat että tämä ei kuulu minulle.
Matkalla Kumpulasta kotiin kaksi nuorta nousee kanssani samaan bussiin. Toinen heistä puhuu puhelimessa, ehkä ystävälleen, ja sanoo:
“Mitä mieltä sä oot ilmastonmuutoksesta? Mun mielestä se on rehellisesti sanottuna aika tylsää.”
Jutussa on käytetty lähteenä Tero Toivasen artikkelia Demokratia ja koulu nopeasti lämpenevässä maailmassa – Miten ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi muuttaa demokratian tärkeysjärjestyksiä ja koulun roolia? Artikkeli on julkaistu teoksessa Rautiainen M., Hiljanen M. & Männistö P. 2022: Lupaus paremmasta. Demokratia ja koulu Suomessa.