Tänä vuonna muslimien pyhä kuukausi ramadan osui toukokuulle. Kouluissa toukokuu on retkikuukausi ja erityistä ohjelmaa on paljon. Samaan aikaan päivä pitenee hurjaa vauhtia ja pitkä lukuvuosi on uuvuttanut niin lapset kuin aikuisetkin.
Ramadanin viettoon liittyy aikuisten paastoaminen auringon nousun ja laskun välisenä aikana. Myös monet lapset haluavat harjoitella paastoa.
Lausteen koulussa Turussa pysähdyttiin miettimään, miten ramadaniin voitaisiin varautua. Islaminopettaja Zahra Al Take kirjoitti yhdessä koulun rehtorin kanssa islaminuskoisille perheille kirjeen.
He toivottivat hyvää ramadania ja pyysivät vanhempia ilmoittamaan, jos lapsi aikoo paastota. Samalla he korostivat, miten tärkeää on, että lapsi voi osallistua koulun arkeen ja opiskeluun turvallisesti.
Koulu sai yhteydenotosta perheiltä yksinomaan positiivista palautetta eikä paasto aiheuttanut ongelmia.
Turun normaalikoulun keinovalikoimaan monikulttuurisen arjen rakentamisessa kuuluvat muun muassa vanhempainillat, joihin on järjestetty tulkkaus.
Johtavan rehtorin Veli-Matti Hakasen mukaan illat ovat suosittuja. Vanhemmat haluavat tukea lasten koulunkäyntiä, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus.
Arjen koulutyössä taito- ja taideaineiden sisällöt ovat niitä, joiden suorittamisesta neuvotellaan eniten. Kaikkea opetusta ohjaa opetussuunnitelma, mutta sitä voidaan noudattaa monin eri tavoin.
Jos perheen mielestä lapsi ei voi osallistua kaikille yhteiseen uimaopetukseen, voisiko oppilas suorittaa vaadittavat uintikerrat vapaa-ajallaan? Hakanen kehottaakin pohtimaan ongelman sijaan ratkaisuja.
Niin on aina tehty, hän huomauttaa ja viittaa kotimaisiin vähemmistöihimme, joiden toiveet on pyritty ottamaan koulutyössä huomioon. Jehovan todistajien ei ole tarvinnut osallistua valtiollisiin juhliin eikä lestadiolaisten lasten ole tarvinnut tanssia.
Turun norssi on yksi Suomen monikulttuurisimmista kouluista. Hakanen kuvaa monikulttuurisuuden keskittymistä kärjistämällä: jo parin kilometrin päähän norssista voisi vetää viivan merkiksi siihen, mihin monikielinen ja -kulttuurinen alue päättyy. Koulu sijaitsee Turun Varissuolla, jonka asukkaista ulkomaalaistaustaisia on lähes puolet.
Muutos on ollut nopea. Kun Hakanen aloitti norssissa vuonna 1993, vieraskielisiä oppilaita oli alle prosentti. Tällä hetkellä koulussa puhutaan yli 50:tä kieltä ja reilusti yli 60 prosentilla oppilaista äidinkieli on joku muu kuin suomi.
Maailma on kävellyt sisään koulun ovesta.
Suurimmassa osassa Suomen kouluista eletään edelleen tilanteessa, jossa norssi oli kolmekymmentä vuotta sitten. Monet opettajat joutuvat selviämään monikulttuurisuuden pulmista ilman koulutusta tai kokemusta.
– Silloin tällöin meille soitetaan jostakin pienestä koulusta, johon on tullut ensimmäinen vieraskielinen oppilas, eivätkä opettajat tiedä, mitä tehdä tai miten edetä, Hakanen kertoo.
Tilanne on hänen mielestään kohtuuton. Koulutus, työkalujen kehittäminen ja jakaminen ovat liiaksi yksittäisten hankkeiden ja jopa opettajien oman aktiivisuuden varassa.
Meidän pitäisi kerätä koulujen hyvät käytänteet yhteen ja saada ne jakoon.
Patenttiratkaisuja ei ole tarjolla. Jokaisen oppilaan tilanne on erilainen eikä pelkkä kielitaito tai sen puute kerro oppilaan tarpeista juuri mitään. Suurempi merkitys on esimerkiksi sillä, minkälainen koulutausta oppilaalla on ja minkälainen on hänen elämäntilanteensa.
– Meidän tulisi koota yhteen ne koulut, jotka ovat saaneet elää tätä monikulttuurista arkea, ja kerätä niissä kehitetyt työkalut ja hyvät käytänteet yhteen ja saada ne jakoon, Hakanen sanoo ja peräänkuuluttaa valtion tason toimia ja rahoitusta.
Jos muuttuvaan maailmaan sopeutuminen on ollut vaikeaa kouluille, ei se ole ollut helppoa perheillekään. Kielen lisäksi uutta voivat olla sekä koulujärjestelmä että koulun toimintakulttuuri, opetussuunnitelmat ja niiden sisällöt.
Naghmeh ”Melody” Karvonen jäi alkuvuodesta eläkkeelle työstään Suomen vanhempainliiton monikulttuurisuuden asiantuntijana. Suomeen hän muutti 46 vuotta sitten Iranista. Silloin Suomi ja koulu sen mukana olivat hyvin toisenlaisia kuin nyt. Yhtenäiskulttuuri oli voimakas eikä maassa juuri asunut ulkomaalaistaustaisia ihmisiä.
Kun Karvosen neljä lasta olivat kouluikäisiä, perhe joutui tahtomattaan monikulttuurisen koulun pioneeriksi. Yksi tapa tehdä perhe ja perheen tavat tutuiksi, oli kutsua opettajat kylään. Karvonen hämmästelee edelleen sitä, että kaikki kutsutut tulivat.
Karvonen tietää, että hänen tapansa toimia ei sovi kaikille eivätkä kaikki opettajat halua tai voi vierailla oppilaidensa kotona. Tavalla tai toisella yhteys tulisi kuitenkin rakentaa, koska koulun ja kodin yhteistyö perustuu luottamukseen.
Työssään hän auttoi ammattikasvattajia löytämään tapoja rakentaa luottamusta ja tehdä yhteistyötä. Hänen tärkein ohjeensa oli ja on, että koskaan ei saisi olettaa mitään. Jokainen perhe, lapsi ja yhteisö on ainutlaatuinen kotimaastaan, äidinkielestään tai uskonnostaan riippumatta.
Sekä valtaväestön että vähemmistöjen pitää sopeutua toistensa tapoihin.
Veli-Matti Hakanen puhuu mielellään monikulttuurisuuden sijasta interkulttuurisuudesta.
Valtaväestön pitää tulla vähemmistöjä vastaan samalla, kun vähemmistöt sopeutuvat valtakulttuurin tapoihin. Kenenkään ei pidä luopua omasta kulttuuristaan, mutta joitakin totuttuja tapoja voidaan muuttaa, toisista luopua ja samalla voidaan omaksua uusia tapoja.
Koulu on hyvä ja turvallinen paikka harjoitella yhteistyötä ja luoda avointa yhteiskuntaa.
Zahra Al Take on siis myös esikuva ja esimerkki. On mahdollista olla suomalainen nainen, hijabia käyttävä muslimi, opettaja ja työyhteisönsä arvostettu jäsen.
Näiden yhdistämisessä ei tarvitse olla ristiriitaa, Al Take painottaa.