Olen vähän yli nelikymppinen miesopettaja, jolla on jo pitkälti toistakymmentä vuotta opetusalan työkokemusta. Tätä työkokemusta minulla oli erityisesti niistä neljästä virasta, joita hain äskettäin.
Valintakriteerit olivat varsin maanläheiset, mikä miellytti. Ei edellytetty Pinterestiä, Freediä tai jatkuvaa somepäivitystä omasta lähikuvasta.
Sain kutsun haastatteluun. Se meni rennoissa tunnelmissa.
Tuloksetkin tulivat nopeasti. En tullut valituksi. Virat menivät kymmenen vuotta nuoremmille – oletettavasti naisopettajille. Pikainen vilkaisu hakukoneen avulla kertoi paljon.
Jotain kummallista valintaprosessissa oli.
Yritin niellä ylpeyteni. Väkisinkin tuli mieleen, että jotain kummallista valintaprosessissa oli, kun yhdellä viran saaneista oli vain vuoden työkokemus, ja muillakin vähintään kahdeksan vuotta vähemmän kuin itselläni.
Olen aikoinaan valmistunut kolmeen otteeseen yliopistosta: luokanopettajaksi, erityisopettajaksi ja aineenopettajaksi. Arvosanat olivat vähintäänkin hyvät ellei kiitettävät. Olen tunnollinen, osaamiseni on laaja-alaista ja pyrin tekemään työni hyvin.
Tuntuu, että näillä asioilla ei ole mitään arvoa. Kannattaa panostaa somepäivityksiin.
Parempi olisi, jos nykyisestä virkajärjestelmästä luovuttaisiin ja panostettaisiin paikalliseen sopimiseen.
Alueelliset erot ovat valtavat siinä, vallitsevatko työantajan vai työntekijän markkinat. Vakituinen virka ei tuo turvaa, vaan on vallankäytönväline hakuprosesseineen.
Ukkeli Itä-Suomesta
Julkaisemme tekstin poikkeuksellisesti nimimerkillä.