Kiusaaminen ei ole yksittäinen teko, vaan kulttuurinen järjestelmä. Pisa-tutkimuksen mukaan 14:ää prosenttia suomalaislapsista kiusataan säännöllisesti.
Luku on suurempi kuin Ruotsissa tai Tanskassa. Ero ei johdu lasten pahuudesta vaan pitkän alistushistorian jättämästä jäljestä.
Kiusaaminen on vallankäytön harjoittelua: nimittelyä, tönimistä ja ulossulkemista. Koulun ruokalassa yksin istuva oppilas kokee hiljaisuuden kehollisena painolastina – katseet ja eleet kertovat, ettei hän kuulu joukkoon.
Aikuisten passiivisuus tekee hiljaisuudesta hyväksytyn tavan syrjiä.
Sama ilmiö jatkuu työelämässä. Kiusaaminen saa hienovaraisia mutta loukkaavia muotoja. Rehtori arvostelee opettajan ulkonäköä kehityskeskustelussa. Pomo määrää tahallaan alipalkan. Esihenkilö ei kutsu kokoukseen.
Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan yleisiä kiusaamisen tapoja ovat viivyttely, tiedon pidättäminen ja sosiaalinen eristäminen. Ne eivät ole satunnaisia tekoja vaan osa hiljaisesti hyväksyttyä kulttuuria.
Mielestäni suomalaiset reagoivat erilaisuuteen herkemmin kuin monet muut kansat.
Tämä juontaa juurensa pitkään yli 700 vuoden ajan alistumisen historiaan – ensin katolisen kirkon, sitten Ruotsin ja Venäjän vallan alla. Geenit ja ympäristö vuorovaikuttavat monimutkaisesti: traumaattiset kokemukset muuttavat stressigeenien toimintaa.
Hiljaisuudesta tuli sukupolvelta toiselle siirtynyt kieli, jota käytetään tiedostamatta syrjintään.
Ruotsi ja Tanska ovat onnistuneet kulttuurimuutoksessa. Suomessa ei edelleenkään ole systemaattisuutta ja halua nähdä ongelman koko syvyyttä.
Kun inhimillisyys vaikenee ja hiljaisuus puhuu, kulttuurimme sairastuu. Tämä yhteiskunnallinen haava vuotaa edelleen, ja sen parantaminen vaatii enemmän kuin kivoja kampanjoita ja tarroja.
Terhi Paasirinne, erilaisuuden kohtaamisen ja kouluyhteisöjen vuorovaikutuksen asiantuntija