Aina ei oo motii, oppilas ei jaksa innostua.
Maslow’n tarvehierarkian on ajateltu kuvaavan sitä, mikä meitä liikuttaa ja innostaa toimintaan: nälkä, jano ja turvallisuus tietysti – mutta myös ystävyys, yhteenkuuluvuus, arvostus, omien kykyjen ja taitojen käyttäminen.
Miten oppilas voi toteuttaa tarvettaan ystävyyteen ja yhteenkuuluvuuteen kouluarjessa? Miten opettaja voi järjestää opetuksen niin, että oppilaan tarve, joka vie häntä käyttämään omia taitojaan, ohjaa häntä myös oppimaan?
Vastaus on helpompi oivaltaa taito- ja taideaineissa: motivoivaa on tekeminen, jota osaa jo jonkin verran, sekä sellainen, jossa voi haastaa itsensä. Yhteisissä projekteissa, kuten oman luokan sisustamisessa, täytetään yhteenkuuluvuuden ja ystävyyden tarpeita oppimalla uutta.
Decin ja Ryanin kuuluisa teoria itseohjautuvuudesta tai itsemääräytyvyydestä esittää, että tärkeimmät psykologiset tarpeemme ovat tarve omaehtoisuuteen (saamme tehdä riittävästi itseämme koskevia päätöksiä), tarve kyvykkyyteen (saamme osaamisen ja oppimisen kokemuksia, koemme itsemme taitaviksi) ja tarve yhteisöllisyyteen (haluamme kuulua yhteisöön, auttaa muita ja kokea, että meistä välitetään).
Osalla oppijoista tarve omaehtoisuuteen tuntuu jäävän koulussa toteutumatta ja osalla pahimmillaan kaikki. Silloin koulupäivä on rikki.
Lasten ja nuorten kiinnostuksen kohteet ovat linjassa opsin kanssa.
Mikä lapsia ja nuoria sitten motivoi?
Päiväkodin pihalla lapsia tuntuu kiinnostavan lemmikit, osaa avaruus tai ällöttävä lima. Alakoulussa kiinnostusta herättävät vaikkapa jalkapallo, luonto tai koira-agility. Yläkoulussa liikuttavat musiikki, seksuaalisuus ja maapallon tulevaisuus.
Jos aikuinen uskaltaa pysähtyä kuulemaan lasten ja nuorten kiinnostuksen kohteita, hän huomaa niiden olevan linjassa opetussuunnitelman kanssa.
Yhdessä tekeminen ja oppijoiden kiinnostuksen kohteista ponnistava pedagogiikka on demokratisoivaa – yhtäkkiä kaikilla on motii.
Minna Huotilainen on aivotutkija ja kasvatustieteen professori Helsingin yliopistosta.