Aina vähän nolottaa, kun pitäisi puhua omasta osaamisesta. Mitä osaan ja osaanko mitään? Kehtaanko sanoa, että osaan? Joku muuhan osaa kuitenkin paremmin.
En ole yksin vaivaantuneisuuteni kanssa. Sitran Elinikäinen oppiminen Suomessa -kysely osoitti, ettei omasta osaamisesta kertominen ole helppoa suomalaisille.
Lisäksi kävimme alkutalvesta toistakymmentä osaamiseen liittyvää keskustelua erilaisten aikuisryhmien kanssa. Selvisi, että elämän varrella omaa osaamista pohditaan pääasiassa arviointi- ja kilpailutilanteissa, kun esimerkiksi haetaan työpaikkaa, opiskelupaikkaa tai apurahaa tai kun osaamista arvioidaan suhteessa työn tai opintojen vaatimuksiin.
Samaan aikaan takaraivossa huutaa nykymaailman vaatimus myydä ja brändätä itseään.
Nurinkurista on, että nolostelusta huolimatta opimme läpi elämän työssä, ihmissuhteissa, harrastuksissa, arkiaskareissa ja opinnoissa.
Kuinka paljon opimmekaan millimetrin kymmenestuhannesosan kokoisen viruksen vuoksi turvaväleistä, maskeista ja verkossa työskentelystä!
Ensimmäisiä askelia voisi olla kaverin osaamisen kehuminen.
Mikä auttaisi meitä huomaamaan osaamisemme?
Keskusteluissamme osaamisesta nousi esiin, että toinen ihminen on hyvä herättelijä. Kun joku muu huomaa osaamisemme, kehuu ja kannustaa, uskomme itsekin osaavamme.
Voisikohan vastaus osaamisen nolosteluun löytyä menestyvistä työyhteisöistä? Niitä yhdistää tutkitusti yksi asia: psykologinen turvallisuus. Tämä tarkoittaa, että monenlaista osaamista kunnioitetaan, kommunikointi on avointa ja palautetta annetaan.
Jos viime maaliskuusta alkaen olemme oppineet vaalimaan terveysturvallisuutta, kääntäisimmekö tänä vuonna katsetta psykologiseen turvallisuuteen? Ensimmäisiä askelia voisivat olla kaverin osaamisen kehuminen ja jopa omankin.
Jos ei muuten, niin maskiemme takaa sen uskallamme varmasti tehdä.
Milma Arola on oppivan (työ)elämän puolestapuhuja ja edistää elinikäistä oppimista johtavana asiantuntijana tulevaisuustalo Sitrassa.