Aikuiset yhdistävät kulttuurin usein kansalaisuuteen. Oona Piipposen mukaan on tärkeää, ettei lapsia lokeroida kansalaisuuksien mukaan, sillä heille läheinen kulttuurimuoto – omassa kaveripiirissä syntyvä kulttuuri – ei tunne kansallisia rajoja.
– Lasten kulttuurienvälisessä oppimisessa keskeistä on luovuus ja kokemuksellisuus. Siihen päästään, kun lapset vapautetaan myös koulun perinteisestä tietoon ja analyyttisyyteen perustuvasta tärkeysjärjestyksestä, Piipponen linjaa.
Keskeistä on luovuus ja kokemuksellisuus.
Hän selvittää väitöstutkimuksessaan lasten kulttuurienvälisten kohtaamisten erityispiirteitä. Tutkimuksessa esitellään myös satuvaihtoprojekti, jolla näitä kohtaamisia voidaan edistää.
Ulkomailla lapsuudestaan asti paljon asunut Piipponen kouluttautui luokanopettajaksi Glasgow’n yliopistossa Skotlannissa. Tällä hetkellä meneillään on kolmas vuosi luokanopettajana Espoo International Schoolissa.
Väitöksen aineistona on kolme suomalaisten, belgialaisten ja skotlantilaisten oppilaiden välillä toteutettua satuvaihtoa. Vuosina 2015–2017 toteutettuun tutkimukseen osallistui 133 iältään 9–11-vuotiasta lasta.
– Oppilaiden sadutusmenetelmällä tuottamat tarinat lähetettiin sähköisesti toiseen maahan kumppaniluokan lasten luettaviksi. Lapset vastasivat kumppaniluokalleen omilla tarinoillaan ja niistä piirtämällään kuvilla, Piipponen selittää.
Tarinat lähetettiin toiseen maahan kumppaniluokan lasten luettaviksi.
Lapset kertovat tarinoissaan arkielämästään ja kiinnostuksensa kohteistaan.
Kulttuurienvälisyydelle otollinen maaperä syntyi Piipposen mukaan tarinoiden leikillisyydestä, huumorista, tabuaiheista ja muista narratiivisista keinoista, jotka houkuttelivat muut lapset mukaan vuorovaikutukseen.
– Tärkeintä prosessissa on oppimisen tila. Tarinan aihe voi olla mikä tahansa, kunhan se vain syntyy ja kehittyy yhteistyössä muiden lasten kanssa. Opettajan pitäisi tässä vaiheessa väistyä sivummalle, Piipponen suosittelee.
Jos lapsi huomaa opettajan arvioivan sadutuksen tuotosta, hänen asenteensa tilanteeseen muuttuu heti toiseksi.
– Lapsi päättelee, että tarkoituksena ei olekaan oman tarinan jakamien muille lapsille vaan arvioitavaksi tarkoitetun tarinan tuottaminen. Hän ei enää kerro, mitä itse haluaa, vaan sitä, mitä olettaa opettajan haluavan kuulla.
Tilapäinen omasta roolista luopuminen voi tuntua opettajasta vaikealta, etenkin kun sadutuksen alussa odotetavissa on sangen villejä tarinoita.
– Alussa lapset usein testaavat vapauttaan esimerkiksi tabuaiheisella huumorilla, kakka- ja pissavitseistä lähtien. Opettajan ei pidä tästä hermostua, sillä testivaiheen jälkeen tarinat syvenevät ja muuttuvat henkilökohtaisemmiksi.
Yhtenä tutkimuksensa ydinkohdista Piipponen pitää kolmesta tarinanvaihtoprojektista viimeisen tulosta: kahden eri maissa elävän lapsiryhmän tarinoissa alkoi näkyä merkkejä jaetun kulttuurin syntymisestä.
Ryhmien välisessä tarinanvaihdossa alkoivat toistua tietyt teemat. Molemmilla oli kerronnassa mukana runsaasti fantasiaelementtejä, ja tapahtumia oli paljon. Kerronta oli nopeatempoista ja sen tavoitteena oli hauskuttaminen puolin ja toisin.
– Oli luotu yhdessä lähtökohdat yhteiselle kerronnalliselle kulttuurille.
Väitös
Children encountering each other through stories: Developing a dynamic approach to interculturality in primary schools. Itä-Suomen yliopisto 2022.