Oppikirja, tehtäväkirja ja opettajan opas.
Tähän pyhään kolminaisuuteen peruskoulun oppimateriaalit vakiintuivat viimeistään 90-luvun alussa, muistelee äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Helena Ruuska. Tuolloin tehtäväkirjat täydensivät hänen mielestään hyvin oppikirjoja ja mahdollistivat uudentyyppisiä tehtäviä. Eikä kehitys siihen loppunut.
– Ajatellaanpa vaikkapa tietokoneiden mahdollistamaa tekstinkäsittelyä, joka myös yleistyi kouluissa samoihin aikoihin. Tekstinkäsittelyohjelmat olivat aikanaan suorastaan tajunnan räjäyttävä harppaus kirjoittamisen opetuksessa, Helsingin normaalilyseossa opettava Ruuska sanoo.
Vastikään Suomen tietokirjailijoiden Oppikirjailijapalkinnon saanut Ruuska on kuitenkin sitä mieltä, että vanhat, pääpainoltaan vanhaan ”kolmiomalliin” nojaavat oppimateriaalit alkavat olla tiensä päässä. Tällainen suljettu malli ei enää ainakaan yksinään toimi, hän sanoo.
– Olen miettinyt, että jatkossa oppimateriaalit ovat ikään kuin satama, jossa hankitaan perustiedot ja käsitteet ja josta sitten lähdetään löytöretkille tietoa etsimään, Ruuska sanoo.
Yksinään ja ilman navigointitaitoja hän ei oppijoita avomerelle päästäisi.
– Se on tietenkin tuhoon tuomittu ajatus, että oppilaille vain sanoisi, että menkää ja etsikää tietoa vaikkapa suomen kielen murteista. Jos näin tekee, he palaavat tutkimusmatkoiltaan copy–paste-tekeleiden kanssa.
Mukaan tarvitaan tutkimusopas eli opettaja, mutta myös oppimateriaalin olisi ohjattava tiedon etsintään, Ruuska sanoo.
Vanha malli oli yksinkertaisempi. Nykyisin vaikeuksia teettää jo sen määrittely, mitä oppimateriaali oikeastaan tarkoittaa.
Kustantajat toki julkaisevat yhä oppikirjoja ja muita opetuksen rungoksi tarkoitettuja materiaaleja. Niiden ulkopuolella käsite laajenee. Jossakin määrin opettajasta on tullut ”selektori”, joka yrittää poimia yhä kirjavampien opetusmenetelmien akanoista pedagogisia jyviä.
Opetushallituksen määritelmässä e-oppimateriaalilla tarkoitetaan ”kaikkea verkossa saatavilla olevaa oppimateriaaliksi tarkoitettua sisältöä”. Samalla myönnetään, etteivät käsitteet ole ehtineet vakiintua.
Avoimia ja maksuttomiakin materiaaleja ilmestyy. Ne ovat kustantajille sitä suurempi kauhu, mitä enemmän niiden laatu paranee.
Kontiolahden Kylmäojan koulun luokanopettajan Lauri Parkkosen tokaluokkalaiset oppilaat pitävät kädessään Micro Bit -nimistä ohjelmointityökalua. Tällä minikokoisella tietokoneella voi ohjelmoida monenlaista, kuten valoja tai digitaalinäyttöjä pahvista askarreltuihin päähineisiin. Onko Micro Bit nyt sitten oppimateriaali, oppimisaihio tai kenties oppimisympäristö?
Oli miten oli, pari vuotta sitten puolikkaan pankkikortin kokoisia Micro Bitejä jaettiin yleisradioyhtiö BBC:n hankkeessa miljoona kappaletta brittikouluille, ja kas: 87 prosenttia työkalua kokeilleista brittiopettajista kertoi, että heidän seitsemäsluokkalaiset oppilaansa oppivat koodaamaan tämän pienen kapistuksen avulla. Olisiko sama onnistunut oppikirjasta lukemalla?
Parkkonen työskenteli viime vuoden opettajien pedagogisena tieto- ja viestintätekniikan ohjaajana Joensuun Mediakeskuksessa.
– On hieman pulmallista, että kehitys on nyt niin nopeaa. Opetuksessa käytettävien materiaalien ja menetelmien paljous hämää opettajia. Herää kysymys, mikä on olennaista, Parkkonen sanoo.
Parkkonen sanoo käyttävänsä digitaalisia oppimateriaaleja tai e-kirjoja opetuksessa kohtalaisen vähän. Rima on korkealla.
– Käyttökelpoisimmat sähköiset materiaalit liittyvät siihen, että oppilaat oppivat itse tekemällä. Myös oppimisanalytiikkaan perustuvat sähköiset opintopolkujärjestelmät ovat toimineet opetuksessa hyvin, Parkkonen sanoo.
Opintopolkujärjestelmistä Parkkosen oppilailla on käytössään Turun yliopistossa kehitetty Ville, jonka ilmaiset käyttöoikeudet opettaja saa käymällä koulutuksen.
– Se on kaikilla koulumme opettajilla. Villellä voi tehdä matematiikan ja äidinkielen tehtäviä sekä harjoitella näppäintaitoja ja ohjelmointia.
Oppilaat ovat kysyneet, saako tehtäviä tehdä lomalla.
Villeä ”pelataan” kierros viikossa ja opintopolku rakentuu oppilaan tason mukaan. Järjestelmän eri tasoja voi järjestää oppikirjasarjojen tahdissa, Parkkonen kertoo.
– Oppilaat ovat innostuneet siitä. On kysytty, saako tehtäviä tehdä lomalla.
Opettajat eivät silti aina innostu kaikesta uudesta, joka kiiltää ja vilkkuu.
Sähköisiä oppimateriaaleja ja oppimisympäristöjä on moitittu varsin usein sekä teknisesti että pedagogisesti keskeneräisiksi. Sellaisten rahtaaminen luokkaan kismittää, kun tietää, että aivan uusiakin mahdollisuuksia olisi.
– E-materiaaleista on puhuttu jo niin kauan, että siihen nähden ne ovat vieläkin pedagogisesti melkoisen kökköjä. Sellainen materiaali, jossa sivu vaihtuu nappia painamalla, on vanhentunut jo syntyessään. Luonnontieteissä mennään pisimmällä, ja esimerkiksi historiassa olen nähnyt vanhojen kuvien ja filmien hienoa käyttöä, sanoo Helena Ruuska.
Yksi syy laatupulmiin on tietenkin raha. Sähköisiltä materiaaleilta pitäisi Ruuskan mukaan edellyttää monenlaista lisää: linkkejä muihin oppimiskokonaisuuksiin, kuvaa, ääntä, videoita, dokumentteja, koodia ja niin edelleen.
– Totta kai jokainen voi nykyään kyhätä videoitaan ja sähköisiä tekeleitään, mutta laatu maksaa. Siis perusteellisesti mietitty pedagoginen sisältö ja toimiva tekniikka. Vastaan tulevat myös tekijänoikeuskysymykset.
Lauri Parkkonen arvelee, että tutkiva oppiminen on iso pedagoginen suunta, joka korostuu meneillään olevassa digitalisaation ja myös uusittujen opetussuunnitelmien tuottamassa murroksessa. Kehitys tiivistyy tee-se-itse-ajatteluun, tekemällä ja tutkimalla oppimiseen eli niin sanottuun maker-kulttuuriin.
Termi on Parkkosen mukaan mainittu koulutuksen lähitulevaisuuden trendejä ennustavassa Horizon-raportissa kolme vuotta putkeen.
– Maker-kulttuurissa yhdistyy tämän päivän opetuksen teemoja kuten ilmiöpohjaisuus, luova ongelmanratkaisu ja yhteistyö. Siinä oppiminen perustuu itse tutkimiseen ja oivaltamiseen.
Myös oppimisen tutkimuksessa korostuu Ruuskan ja Parkkosen ajatusten kaltainen tutkimusmatkailu. Parkkonen toimii aluekoordinaattorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan koordinoimassa Innokas-verkostossa, johon kuuluu nykyisin jo 600 koulua. Verkoston tavoitteena on yhdistää uusin tutkimustieto ja ruohonjuuritason toiminta kouluissa.
Innokas-verkoston johtaja, tutkija ja entinen luokanopettaja Tiina Korhonen sanoo, että oppimateriaalit ovat pieni osa siitä, miten digitaalisuus on koulujenkin arjessa läsnä.
– Tavallaan digitaalisuus on tämän päivän ympäristöoppia. Se on oppimisen tuki ja väline, mutta samalla myös oppimisen kohde.
Tämänkaltaista ajattelua verkosto yrittää tuoda kouluihin opettajien kanssa tehtävien hankkeidensa kautta.
– Mietimme paljon, miten tutkimustieto oppimisesta tuodaan opettajille. Emme siis lähetä heille väikkäriä lukuun vaan mietimme erityisesti toiminnallisia malleja, joissa tutkimus on mukana.
Maker-pedagogiikan ”opettajan opasta” Parkkonen ei taida tarvita. Sen sijaan hän odottaa Ruuskan tavoin kustannetuilta materiaaleilta perusasioita.
– Oppikirjassa on hyvä tiivistää tärkeimmät asiat, jolloin ne toimivat omien tuotosten lähdemateriaalina.