“Vuosi 2024 oli juuri alkanut, kun meitä, Vasa övningsskolanin henkilöstöä ja oppilaita, kohtasi järkyttävä suru-uutinen. Pidetty liikunnanopettaja ja hänen poikansa olivat menehtyneet Pallaksella lumivyöryssä.
Jo ennen asian vahvistumista aavistin, että Eva on uutisissa mainittu äiti.
Hän oli julkaissut joka päivä Instagramissa kuvia matkaltaan, mutta sinä traagisena päivänä hän ei julkaissut mitään.
Epätietoisuus onnettomuuden uhreista kesti yhden päivän, mutta aika tuntui ikuisuudelta.
Huhut olivat jo alkaneet kiertää ennen kuin saimme vahvistuksen asialle. Epätietoisuudessa eläminen oli tosi rankkaa.
Joululoma antoi kriisiryhmälle aikaa valmistella työtään. Saimme heti seuraavana päivänä pidettyä kokouksen. Sen jälkeen lähetimme ensimmäisen Wilma-viestin, jossa kerroimme onnettomuudesta henkilökunnalle ja huoltajille.
Kriisisuunnitelmassamme sanotaan, että rehtori, vararehtorit ja oppilashuoltoryhmä kuuluvat kriisiryhmään, kun jotain tällaista tapahtuu. Kriisit ovat kaikki erilaisia, mutta selkeästä suunnitelmasta saa apua.
Oppilaiden vielä ollessa joululomalla päätimme kutsua opettajat kouluun. Tarjosimme paikalle tulleille kriisityöntekijöiden tukea ja kahvia.
Myös seuraavana päivänä koulun ovet olivat auki. Meillä ei ollut virallista ohjelmaa noille päiville. Tarkoituksena oli olla läsnä ja tarjota mahdollisuus puhua ja kuunnella toisiamme.
Kun oppilaat palasivat kouluun, ajattelin, että asiat pitää kertoa niin kuin ne ovat.
Erityisesti muistan hetket ennen koulussa pidettyä muistotilaisuutta. Mietin, onko oikein näyttää valokuvia Pallakselta ja otteita uutisoinnista.
Päätimme näyttää kuvia. Olen jälkeenpäin lukenut, että tällaisissa tilanteissa oppilaille pitää olla avoin ja rehellinen. On myös tärkeää sanoa ääneen, että joku on kuollut – ei esimerkiksi sanoa henkilön poistuneen keskuudestamme.
Kouluyhteisössämme on aiemminkin ollut kuolemantapauksia, joten tunsin entuudestaan hyvinvointialueen kriisityöntekijät.
Seurakunnasta myös pappi ja diakoni auttoivat surun käsittelemisessä. Yhdessä koulun psykologien, kuraattoreiden ja sairaanhoitajien kanssa he tekevät korvaamatonta työtä.
He istuivat opettajainhuoneessa ja kuuntelivat, kun kollegani purkivat suruaan.
Kun Evan kuolemasta oli kulunut vuosi, monet lehdet kirjoittivat onnettomuudesta.
Pohdimme, pitäisikö tästä puhua oppilaiden kanssa. Päätimme jäädä odottamaan ja lopulta emme kuulleet, että yksikään oppilas olisi ottanut asiaa puheeksi.
Kriisin yhteydessä koulun tehtävänä on myös näyttää, kuinka kulkea elämässä eteenpäin. Tavalliset rutiinit auttavat.
Siitä ei pääse mihinkään, että rehtorin roolista huolimatta olen ihminen ja Eva oli ystäväni.
Tämä oli minulle henkilökohtaisesti suuri tragedia. Silti minusta oli tärkeää mahdollisimman pian astua rauhallisen rehtorin rooliin.
En olisi voinut auttaa kaikkia näitä surun murtamia kollegoja ja lapsia, jos olisin tehnyt sen henkilökohtaisen minän kautta.
Mistä on kyse?
Kun Vasa övningsskolanin liikunnanopettaja kuoli onnettomuudessa, rehtori Elisabet Backlund-Kärjenmäki auttoi kouluyhteisöään kriisin käsittelyssä surren samalla menehtynyttä ystäväänsä.