Kerrankin ajoissa vanhempainillassa!
Istahdin elokuisena iltana nuoremman lapseni lukion juhlasaliin ja hengähdin. Silloin se valkeni. Tämä olisi viimeinen vanhempainiltani. Ensimmäinen oli syksyllä 2010.
Alakoulun vanhempainillat olivat kuin vierailuja nukkekodissa. Availimme pieniä pulpetteja (viivotin, hajukumi, hiusrinksa), ihailimme piirustuksia (erilaisia koiria) ja tavasimme ohjeita taululta (hallivahtien vuorolista, tulossa oleva retkipäivä).
Täällä he tosiaan ovat päivisin, voi pikkuiset!
Missään en arvosta koulua niin kuin koulussa.
Sanotaan ihan suoraan: vanhempainilloissa on aika laahaava tahti. Kalvot vaihtuvat hitaasti, päivämääriä luetellaan, koulun arvot kuulostavat kieltämättä yleviltä ja kannatettavilta.
Lapseni arvelee, että tahti on ihan tavallinen, olen vain liian kärsimätön. Hän on oppinut koulussa kriittiseksi kansalaiseksi ja on tässäkin aivan oikeassa.
Vanhempainiltojen paras puoli on se, että pääsee kouluun. Tulemme sinne kuin kylään. Tämä on opettajien, oppilaiden ja muun koulun henkilö- kunnan valtakuntaa. Me olemme vieraita.
Toistamme rituaalit: luemme käytävillä olevista julisteista, että latinistit ovat olleet matkoilla, kuvisprojektissa on käsitelty Kalevalaa, jujutsukerho kokoontuu tiistaisin.
Kasibee myy kahvia ja kerää leirikouluun rahaa. Naulakoissa roikkuu yksinäisiä lapasia. Suomen presidentit valvovat mykkinä koulun arkea. Käytävillä tuoksuu… koululta.
Nousemme leveitä portaita, vilkuilemme luokkiin, kuljemme arjen metelin kulisseissa. Muistijäljet heräävät. Tällaisessa tilassa se tapahtui, omakin lapsuus ja nuoruus.
Tiedän, millaista on kotona, kun siellä asuu kaksi nuorta. Täällä heitä on satoja. Missään en arvosta koulua niin kuin koulussa.
Nuoremman lapseni sata päivää koulua jäljellä -juhlat kestivät viikon. On asiallista, että merkkipaaluja juhlitaan.
Vanhemmille ei ole juhlia, vaikka viimeisen koulupäivän lähestyminen koskee meitäkin. Viisitoista vuotta elämäämme ovat rytmittäneet koulun aikataulut. Mitä me nyt teemme?
Reetta Räty
» [email protected]