Maistiaisia tulevasta

Kaupunki tarvitsee luonnollista sekoittumista

Lotta Karlsson, luokanopettaja, Jakomäen peruskoulu, Helsinki

”Kaupungistuminen tarkoittaa Helsingissä todennäköisesti sitä, että tänne syntyy uusia kaupunkikeskuksia. Se edellyttää eri kaupunginosien vetovoimasta huolehtimista niin, etteivät asuinalueet ja niiden koulut eriydy. Jokaiselle asuinalueelle pitäisi luoda vetovoimatekijöitä, jotta alueiden positiivistakin profiloitumista tapahtuisi.

Nykyjärjestelmässä minä jäisin eläkkeelle 2050-luvulla. Haluaisin, että tuolloin Jakomäestä on kehittynyt Koillis-Helsingin elävä, yhteisöllinen ja älykäs kaupunkikeskus. Jakiksen vanhasta maineesta on päästy eroon ja siitä on kehittynyt omaleimainen lähiö. Eri toimijat, kuten opetus- ja sosiaalitoimi, on osattu tuoda yhteen, mistä on syntynyt Jakomäen vahvuus. Jakomäkeä ympäröivien väylien tilalle on rakennettu kaupunkibulevardeja.

Jakomäen nurjempia puolia näkyy nyt useissa tilastossa. Työttömyyttä ja esimerkiksi lastensuojelun asiakkuuksia on alueella tilastollisesti enemmän kuin Helsingissä keskimäärin. Tämä näkyy väistämättä opettajienkin arjessa. Vastuuta on, sillä perheiden lisäksi me olemme ne, jotka tavoittavat nämä lapset ja nuoret. Kouluun he tulevat joka päivä.Siksi on hyvä, että työkavereinani on loistavia ja ammattitaitoisia opettajia, jotka suhtautuvat työhönsä intohimoisesti. Ja ovat oppilaatkin huippuja. He tulevat erilaisista sosiaalisista ja kulttuurisista taustoista ja tottuvat jo lapsena täällä koulussakin siihen, että elämää on monenlaista.

Helsingin strategiassa painotetaan alueiden eriytymisen eli segregaation hillintää, jossa Helsinki onkin onnistunut hyvin verrattuna joihinkin Euroopan suurkaupunkeihin.

Yksi mahdollinen vetovoimatekijä Jakomäelle on vuonna 2020 valmistuva koulurakennus, jonka yhteyteen tulee myös päiväkoti ja nuorisotalo. Siitä tulee vilkas keskus, kun alueen lapsimäärä kasvaa. Jakomäessä rakennetaan jatkuvasti, ja kasvupiikkejä on odotettavissa. Uudet tilat tukevat uutta opetussuunnitelmaa ja saattavat vaikuttaa niin, että yhä useampi valitsee lähikoulun.

Kaupungissa tarvitaan luonnollista sekoittumista. Koulumaailmassa sitä häiritsee kuitenkin koulushoppailu, joka on todellinen ilmiö Helsingissä. Osa vanhemmista tarttuu koulunvalintamahdollisuuksiin niin, että he valitsevat lapselleen jonkin muun kuin lähikoulun ilman perusteltua syytä.

Yksi päättäjien tehtävä onkin suunnitella kaupunkia ja sen kouluja niin, että lähikoulun haluavat valita kaikki. Päättäjien voi myös olla vaikeaa ymmärtää, miten koulutuksen säästöt tuntuvat arjessamme. Esimerkiksi koulunkäyntiavustajien tuntimääristä säästäminen vaikuttaa suuresti arkeemme. Tällaiset asiat vaativat päättäjiltä koulumaailman ymmärtämistä, mutta myös tietoisia panostuksia.”

Liero johdattaa kiertotalouteen

Anna Alanen, päiväkodinjohtaja, Ketunpesän päiväkoti, Sateekaari Koto, Turku

”Päiväkotiimme hiljattain saapuneet keittiölierot konkretisoivat lapsille kiertotaloutta. Lierot ovat kastemadon kaltaisia matoja, jotka ovat nyt meillä päiväkodissa akvaarioon asennetussa matokompostorissa. Lapset ruokkivat niitä salaatinlehdillä ja ovat niistä todella innoissaan.

Kun madot saapuivat, päiväkodissa pidettiin valtavat juhlat. Mehua skoolattiin, ja lapset harjoittelivat matolaulun. Siinä kävi itse asiassa niin, että ruokalorua ei enää ole, sillä lapset haluavat laulaa madoille tämän matolaulun ennen jokaista ruokailuamme.

Lierot ovat osa Multaa ja mukuloita -hanketta, jossa istutamme myöhemmin sisätiloissa yrtti- ja sieniviljelmiä. Keväämmällä viljelyä jatketaan ulkona. Eivät madot hirveästi multaa tuota, mutta kun käytämme ripauksenkin omien matojen kompostoimaa multaa, lapsi ajattelee ja ymmärtää kokonaisuutta.

Ilmiöoppiminen puhuttaa ja tämä on sitä parhaimmillaan. Ylipäänsä kestävä kehitys on ihan kaikilta osa-alueiltaan sellainen aihe, jota pitäisi tuoda lastentarhanopettaja- ja täydennyskoulutukseen nykyistä runsaammin. Tämä hanke on huippujuttu: kyse ei ole isosta projektista tai satsauksesta, vaan luontevasta ja iloisesta yhdessä tekemisestä.

Luonnonilmiöt kiinnostavat lapsia äärettömän paljon, ja siksi niissä piilee valtava oppimispotentiaali. Lastentarhanopettajilta tämä vaatii rohkeutta ja uskoa siihen, että näinkin pienille lapsille kannattaa kertoa ilmiöistä ja tarjota faktaa. Ikävämpiä ympäristöongelmia tulee käsitellä niin, etteivät ne jää pieneen mieleen ahdistamaan.

Lapset saavat äänestää, minne mennään ulkona. Lähimetsä voittaa melkein aina. Metsässä on ollut erilaisia projekteja, joissa tarkkaillaan luonnon kiertokulkua. Siellä lapsille syntyy kestävä suhde luontoon, ja halu suojella sitä. He siivoavat ja pitävät metsän siistinä. Lapset ovat joskus aikuisiakin tarkempia lajittelemaan ja kierrättämään.

Heitä katsellessa nousee ajatus, että kun näin pieniin ihmisiin istutetaan ajatuksia tavaroiden käytöstä ja kierrätyksestä, otetaan samalla askel kohti maailmaa, jolla on tulevaisuutta.”

Globalisaatioon pitäisi voida luottaa

Urpo Liikanen, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, Mikkelin lukio

”Minulle globalisaatio näyttäytyy ennen kaikkea talouden ja markkinoiden kenttänä, jossa suuryritykset ja pörssit määräävät tahdin. Kun 1980-luvulla puhuttiin kulutusjuhlista ja konsumeristisesta hedonismista, niin 2010-luvulla sen äärimmäinen ilmenemismuoto ovat kyllä internetin tavarapaljoudessa surffaavat nuoret. Heille globalisaatio tarkoittaa ennen kaikkea kansainvälisten brändien vertailua Amazonissa ja muualla netissä.

Sehän vähän harmittaa tällaista vanhaa ja pian eläköityvää opettajaa – joka on ollut milloin idealistinen hippi, milloin ottanut kantaa kaiken maailman mielenosoituksissa – että kuluttamisen ulkopuolinen yhteiskunnallinen ja globaali ajattelu on nykyisin valtavan rajoittunutta. Joitakin vastavoimiakin toki nousee, kuten sushien rinnalle noussut lähiruoka-ajattelu tai pienyritysten kasvava osuustoiminnallisuus.

Globalisaation vastatrendinä on nähty nationalismi ja sisäänpäin käpertyvä kansallismielisyys. Täällä koulussa ei kyllä näy merkkejä mistään yltiöisänmaallisesta paatoksesta. Jossain määrin näin oli mielestäni Mikkelissä 90-luvun alkuvuosina, jolloin kaupungissa häiriköi muutama skini. Heidän saamansa valtakunnallinen huomio oli ilmiön kokoon nähden ansaitsematonta, eivätkä nämä rähisijät koskaan voittaneet lukiolaisten suosiota puolelleen. Silloin asiaan reagoitiin koulussa esimerkiksi suvaitsevaisuuteen liittyvällä hankkeella ja monikulttuurisuus-illoilla.

Mutta näemmehän me virtauksia esimerkiksi Puolassa, Unkarissa tai Brexitin kautta. Niiden taustalla olevat huolet pitäisi ottaa vakavasti. Se on historiassa nähty, että syrjään työntäminen ei toimi. Ajatellaanpa vaikkapa veroparatiiseja ja muita kansainvälisen talouden pimeitä voimia: mitä vähemmän kansalaiset voivat luottaa siihen, että näistä voimista otetaan yleisen edun nimissä niskalenkki, sitä alttiimpia he ovat populistisille demagogeille.Suomessahan populistisia ja kärjekkäitäkin ryhmiä on osattu integroida yhteiskunnalliseen toimintaan. Kekkonen integroi 60-luvulla kommunistit ja Koivisto 80-luvulla vihreät antamalla heille hallitusvastuuta, ja vähän samoin kävi perussuomalaisten kanssa.”