Millaiset sanat ovat sallittuja, kun puhutaan varhaiskasvatuksesta ja esiopetuksesta? Tämä kysymys nousi jälleen mieleeni, kun kaksivuotisen esiopetuksen raportti julkaistiin.
Paheksuttavia ja lapsuuteen sopimattomia sanoja näyttävät julkisen keskustelun perusteella olevan ainakin oppiminen, opettaminen ja pedagogiikka.
Uutisointia ja kommentteja lukiessa tulee selväksi, että edelleen osa pitää näitä sanoja vastakohtana hyvälle lapsuudelle ja leikille.
Mielikuva on harmittava, koska oppiminen on luonnollinen osa hyvää lapsuutta. Lapsethan oppivat kaiken aikaa leikkiessään.
Varhaiskasvatuksen opettaja puolestaan on koulutettu tukemaan erilaisten lasten kasvua, kehitystä ja oppimista ikätasoisesti. Hän osaa tehdä tämän vaikuttavasti, koska hänen saamansa koulutus pohjautuu vahvaan tutkimustietoon.
Vakaopettaja kulkee lapsen rinnalla ja tukee tämän akateemisten ja sosiaalisten taitojen kehitystä hyvin eri tavoin. Hän näkee kunkin lapsen oppimisen herkkyysvaiheita ja ottaa ne päivän aikana huomioon.
Pedagogiikka on mukana erilaisissa vasunmukaisissa toiminnoissa, lounastauolla, kotileikissä ja metsäretkelläkin.
Tällaista on oppiminen varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa. Se ei ole synonyymi koulumaisuudelle.
Pidän esiopetuskokeilun tuloksia myönteisinä. Ne tukevat nykyisen varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatus- ja esiopetussuunnitelman tavoitteita.
Esiopetuksen laajentamisesta voidaan puhua myös tulevaisuudessa. Ensin pitää kuitenkin tutkia ja ymmärtää, mitä kaikkea laajennus tarkoittaisi esimerkiksi kuntien taloudelle.
Varhaiskasvatuksen pitäisi olla sivistyksellinen perusoikeus. Tämä lisäisi koulutusjärjestelmän yhtenäisyyttä.