Viikkoa ennen: Hengitän pinnallisesti. Vatsani pingottuu ajatellessanikin projektimatkaa lukiolaisten kanssa ulkomaahan. Kyselen päivittäin työpariltani ja matkatoimistolta itsestäänselvyyksiä. Onko kaikki varmasti hoidossa?
Aatto: Pikkusisko tsemppaa puhelimessa: ”Jahka pääset lentokentälle, olet putkessa ja kaikki hoituu.”
Su: Hoituu, mutta sinivalkoisessa peltiputkilossa lentäminen pelottaa. Onneksi Embraer 190:n siivissä on propellien sijasta muhkeat moottorit.
Ma: Perillä ulkomaassa paisun ylpeydestä, kun opiskelijamme esitelmöivät hienosti englanniksi ja tekevät tuttavuutta paikallisten nuorten kanssa. Mitä maailmankansalaisia!
Ti: Pah, mokomat maailmankansalaiset. Osalla ajantaju on atomikellon luokkaa, mutta enemmistö käy kuin rantarolex.
Jahka pääsemme liikkeelle, onnikka muuttuu matopurkiksi: kun nuoret pääsevät ulos, heitä ei saa enää tungettua sisään. ”Ope, ehtiskö käydä ruokakaupassa? Ja noi menee Normaliin!”
Ke: Projekti sisältää hyvinvointia, kulttuuria ja tietysti kestävää kehitystä. Miten saan rantalentisturnauksen mahtumaan byrokratialomakkeeseen hankkeen vaatimusten mukaisesti?
To: Ryhmätöitä, kävelyretkiä, juttutuokioita ja tilannekomiikkaa. Mitähän kaikki nämä nuoret muistavat tästä aikuisina? Ihailen sekä kadehdin heidän kykyään heittäytyä tilanteisiin.
Pe: Turbulenssit höykkyyttävät pikku lentsikkaa kohti Suomea. Pohdin, miten poukkoilemisen tarjoaman ryhmäytymiskokemuksen voisi kirjata projektimme ansioksi.
Kotona päätän, ettei työreissuilu ole Minun Juttuni ja etten melko milloinkaan enää lähde projektimatkalle. Aion ilmaista tämän topakahkosti ensi kehityskeskustelussa.
Vielä paluupäivänä Wilmaan putkahtaa ryhmäviesti, jossa rehtori kuuluttaa kiinnostuneita opettajia seuraavaan matkaan.
La: Hmm… Pitäisiköhän ilmoittautua?
