Mielestäni opiskelijoiden elämä pyörii liikaa mystisten opintopisteiden ympärillä. Tietty määrä takaa opintotuen. Kun pisteitä kertyy 60 vuodessa, valmistuu tavoiteajassa.
Kun opinnoille pannaan aikaraja, ne saadaan tuntumaan suorittamiselta. Toki tavoitteet ovat hyvästä, mutta miksi asettaa tavoitteeksi aika? Eikö olisi parempi, että valmistutaan, kun ollaan valmiita?
Siinä, että jalustalle nostetaan huippusuoriutujia, ei ole varsinaisesti mitään vikaa.
Ongelmana on, että huippusuoriutujan tapa opiskella näytetään tavoiteltavana. Luodaan kuvaa paremmista ja huonommista – ja alemmuudentunteesta harvoin seuraa mitään hyvää.
Eikö olisi parempi, että valmistutaan, kun ollaan valmiita?
Kaikkien ei tarvitse olla huippusuorittajia eikä luokkansa priimuksia. On ihan ok tehdä parhaansa ja keskittyä oppimiseen niin, että itse oppii ja sisäistää oppimansa.
Tutkintotodistus on loppujen lopuksi vain paperia tai pahvia tai ties mitä materiaalia. Tiedän, että se on myös symbolisesti avain työelämään tai jatko-opintoihin, mutta sen fyysinen olemus ei muuksi muutu.
Tutkintotodistukset antavat muodollisen pätevyyden vaikka mihin. Useissa työhakemuksissakin saattaa lukea työn vaativan alempaa tai ylempää korkeakoulututkintoa.
Mutta mitä tämä todistus kertoo ihmisten osaamisesta? Sen, että hän suoritti jonkin kurssin hienosti kolme vuotta sitten.
Tärkeintä ovat ne tiedot ja ymmärrys, jotka opiskelija opintojen aikana kerää.
Jokaisella täytyy olla oikeus opiskella rauhassa, turvassa ja siinä tahdissa, kun pystyy ja haluaa.
Markus Helin on Suomen opettajaksi opiskelevien liiton Soolin puheenjohtaja.