Tätä on nyt kuultu. Tärkein työelämätaito on muutoskyvykkyys. Hyvä esihenkilö on muutosjohtaja. On pyrittävä tekemään työt eri tavalla kuin ennen, riippumatta siitä miten ennen on tehty.
Niin, ettekös nyt ymmärrä: kaikki muuttuu vauhdilla, ja jos ei muutu, on pantava muuttumaan!
Kun taikasanat ensin leviävät yritysmaailmassa, koulun on ilmeisesti tultava perässä ja muotitermit tuupataan – vai pitäisikö sanoa jalkautetaan – tännekin. Siispä meille kerrotaan, että opettajan työssä tärkeintä on ”muutososaaminen”.
Mutta kun ei ole. Opettajan työn ydintä ei ole, ei ainakaan saisi olla, muutos vaan päinvastoin tietty pysyvyys – tai jatkuvuus, pitkäjänteisyys, ennustettavuus, kuinka vain.
Sellainen ihminen ei kauan opettajana viihdy, joka haluaa, että työn sisältö vaihtuu tiuhaan, kaikki tehdään aina uudella tavalla ja organisaation rakenne trendikkäästi myllätään uusiksi puolivuosittain. Ja siinä sivussa ehkä itsekin kohoaa hierarkiassa portaan tai kaksi.
Onhan näitä nimittäin nähty – opettajia, jotka tylsistyvät, kun pitäisi kolmatta vuotta peräkkäin opettaa samat asiat, vaikka olisi jo levoton palo tehdä jotain ihan muuta. Usein he sitten kipuavatkin hallintoon virittelemään muutoksia, joita tarvitaan, koska – tuota noin, niitä tarvitaan.
Yritysmaailmasta retoriikkansa ja ajattelunsa kopioiva visioporras haluaa puhaltaa koulumaailmaan jatkuvan muutoksen ketterändynaamista henkeä. Silti mikään konsulttislangi ei muuksi muuta sitä tosiasiaa, että aika samanlaisena opettajan työ ja oppimisen lainalaisuudet pysyvät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Eikä koulun pidä olla osa levotonta ajanhenkeä vaan ennemmin sen vastavoima.
Jospa me opettajat emme olekaan vieriviä kiviä vaan kallioita?
Niinpä hyvä opettaja ei olekaan sielultaan muutoskonsultti vaan sellainen pysyvyyttä ja jatkuvuutta sietävä – ja herttinen sentään, niistä jopa pitävä! – turvallinen aikuinen. Sellainen, joka ei turhaudu työn tiettyyn toisteisuuteen vaan ymmärtää, että lapset ja nuoret tarvitsevat vakaata ympäristöä ja pysyviä raameja ja rakenteita.
Tiedetään. Vierivä kivi ei sammaloidu. Mutta jospa me opettajat emme olekaan kiviä vaan kallioita?
On hassua, jos väheksymme niitä opettajia, jotka tekevät vuodesta toiseen vankkaa perustyötä oppilaiden parissa mutta eivät innostu ramppaamaan koulutuspäivillä pohtimassa ”muutostoimijuusprosesseja” samalla kun sijainen yrittää parhaansa mukaan selvitä luokkahuonearjessa itselleen vieraiden oppilaiden kanssa.
Ristiriidan näen siinäkin, että olemme kyllä laajalti huolissamme keskittymiskyvyn ja pitkäjänteisyyden rapistumisesta, mutta työelämässä ihailemme lyhytpinnaista neofiliaa. Siitä huolimatta, että esimerkiksi monet viime aikojen koulu-uudistukset ovat olleet lähinnä fiaskoja.
Älkää käsittäkö väärin. Koulu ei saa jämähtää paikoilleen, sitä pitää kehittää ja aina on hyvä miettiä, miten työnsä voi tehdä paremmin. Mutta kun taas elokuussa aloitin filosofian peruskurssin ja kerroin hyvin perinteiseen tapaan minulle kovin tutut mutta nähdäkseni puhuttelevat tarinat Sokrateesta, en osannut hävetä yhtään.
Haluatko jatkaa keskustelua? Voit seurata Arno Kotroa Instagramissa ja kertoa ajatuksistasi Opettaja-lehden Facebook-sivulla.
Opettaja-lehden kolumnit ovat kirjoittajien omia kannanottoja alan ajankohtaisiin aiheisiin.