Lapset luovutetaan nopeasti ovella
Mistä löydän sijaisia syksyllä, kun täyttöaste on sata prosenttia, miettii Anu Vartiainen, joka johtaa kahta päiväkotia. Torstaina 14.5. paikalla oli noin 70 prosenttia lapsista.
Anu Vartiainen, varhaiskasvatusyksikön johtaja, Saapasaukion ja Merenkulkijan päiväkodit, Espoo
Miten henkilöstö suojataan vessatilanteissa tai jos lapsi oksentaa tai ripuloi? Tuolloin pitäisi olla suojaimet, mutta meillä sellaisia ei ole.
Entä saako lapsi tuoda päiväkotiin pestyn unikaverin, vai otetaanko unikaverista kuva, joka laminoidaan ja annetaan lapselle turvaa tuomaan?
Opetushallituksen ohjeiden mukaan henkilökuntaa ei pitäisi siirtää ryhmästä toiseen. Käytännössä niin on joskus pakko tehdä, jos yhden aikuisen täytyy vaikkapa mennä sairastuneen lapsen kanssa odottamaan, että vanhemmat hakevat tämän.
Tänä keväänä on pitänyt ratkaista jatkuvasti monia isoja ja pieniä kysymyksiä, ja harvoin olen pystynyt lopettamaan työpäivää ennen iltakuutta. Tavoitteena on, että lapset pysyvät omissa ryhmissään. Ryhmän sisällä ei kuitenkaan ole metrimitta käytössä, eivätkä turvavälit olisi edes mahdollisia.
Oli ihanaa nähdä lapsia, jotka olivat pitkään kotona. Moni lapsi tarvitsi aikuisen apua ryhmäytymisessä ja kaverisuhteiden uudelleen luomisessa.
Nykyään vanhemmat luovuttavat lapsen nopeasti ovella. Aiemmin saimme päivittäisissä juttuhetkissä vanhemmilta tärkeitä tietoja lapsista, ja nyt nämä kohtaamiset jäävät pois.
Sijaisia on yhä vaikeampi saada, kun Espoo luopui talouspaineissa pitkäaikaisista sijaisista. Jotkut työtekijät pelkäävät oman terveytensä puolesta, ja näitä huolia puntaroimme yhdessä. Onneksi Espoossa vuoropuhelu johdon, työsuojelun ja työterveyden kanssa on mutkatonta. Työyhteisössä luotamme toisiimme ja ratkaisemme asiat yhdessä. Se auttaa jaksamaan.
Koulussa nyt vain näkee tarkemmin
Ensi vuosi on Mikko Metsärannalle ja hänen kollegoilleen poikkeuksellinen, sillä Länsipuiston yläkoulu lakkautetaan. – Se menee tunteisiin, kun työyhteisö hajoaa. Kaikilla ei ole tulevista töistä edes tietoa.
Mikko Metsäranta, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, Länsipuiston koulu, Kokkola
On sanottu, että lapset eivät levitä virusta, mutta mistä sitä tietää? Ja missä iässä tartuttavuuden raja edes kulkisi? Ysiluokkalaiset ovat periaatteessa jo aika vanhoja.
Olenko huolissani? Itsestäni en niinkään. Olen eniten huolissani niistä oppilaista, jotka jäävät kotiin. Mietityttää, ovatko kotiin jäävät oman onnensa nojassa. Heitä kun ei nyt sen enempää tavoitella. Ymmärrän kuitenkin niitä vanhempia, jotka eivät rohkene päästää lapsiaan kouluun.
Olisin silti mielelläni jatkanut etäopetuksessa lukukauden loppuun. Paluu lähiopetukseen ei ole paluu mihinkään normaaliin.
Suurin osa energiasta menee nyt paimentamiseen ja sosiaalisten kontaktien välttämiseen. Yläkouluikäisille sääntöjen noudattaminen voi joskus muutoinkin olla toissijaista.
Kahdessa viikossa yritän kartoittaa, miten etäopetus on oppilailla mennyt. Ensimmäinen päivä meni odotuksiani paremmin. Kotiin oli lopulta jäänyt vain kymmenisen prosenttia ryhmieni oppilaista. Se on vähemmän kuin luulin.
Oppilaat sanoivat, että heistä tuntui kuin he olisivat ekaluokkalaisia. Tiukat säännöt ärsyttävät niitä, joista epidemia tuntuu kaukaiselta.
Pidin yhden 15 minuutin tauon.
Yksi oppilas kertoi, että etäopetus tuntui normaalia vaikeammalta. Kun jotain ei osaa, neuvoja ei aina ole saatavilla.
Poikkeusoloissa otettua digiloikkaa on hypetetty paljon, mutta ei se minusta kaikkialla ole niin upeasti sujunut. Täällä koulussa nyt vain näkee tarkemmin, miten oppilaalla menee ja miten hän oppii.
Ensimmäisen lähiopetuspäivän vietin kokonaan luokassani, jossa oppilasryhmät vaihtuivat. Pidin yhden 15 minuutin tauon, jolloin kävin syömässä evääni.
Opettajainhuoneessa saa käydä porrastetusti. Kollegojen kohtaamisia pitää välttää.
Opettajien kesken meillä vallitsee sellainen fiilis, että hoidetaan tämä rupeama nyt tunti ja päivä kerrallaan. Yritetään pitää huumoria yllä, eikä oteta ylimääräisiä henkisiä paineita tilanteesta.
Aika fakiiri pitäisi olla, että ehtisi kartoittaa oppimisvajeet
Hannele Helin huomauttaa, että opettajilla on ollut lyhyen ajan sisällä kahdet hurjat talkoot. – Juuri kun etäopetus alkoi pyöriä hyvin, se päättyi ja työpäivät alkoivat taas venyä, kun paluuta valmisteltiin. Tämä on ollut ihan hurja stressipiikki.
Hannele Helin, luokanopettaja, Keuruun ala-aste
Ensimmäisenä lähiopetuspäivänä ehdin pitää yhden tavallisen oppitunnin. Siitäkin oikeastaan vain puolet opetin, koska loppuaika meni käsien pesemiseen.
Käsiä on todellakin pesty. Kun on 16 oppilasta ja jokaisen pitää pestä käsiä 20–30 sekuntia, käsien pesuun menee vähintään kahdeksan minuuttia joka kerta, kun siirrytään tilasta toiseen.
Opetan neljättä luokkaa 400 oppilaan koulussa, jonka tilat jakautuvat kahteen eri rakennukseen. Yritin neuvoa oppilaille, että pidetään semmoinen käden mittainen väli muihin, mutta eihän se lapsilta onnistu.
Ei tämä ole missään tapauksessa lähelläkään normaalia koulunkäyntiä. Enemmän tämä on paimentamista kuin opettamista.
Julkisuudessa on esitetty ajatusta, että näiden 12 päivän aikana kartoitetaan oppimisvajeita syksyä varten. Kyllä pitäisi aika fakiiri olla, että sen ehtisi tässä ajassa tehdä.
Luokka liikkuu koko ajan yhtenä ryhmänä.
Luokka liikkuu koko ajan yhtenä ryhmänä, ja ruokailustakin tullaan pois yhdessä. Välituntiaikoja on soviteltu niin, että eri luokat ovat välitunnilla eri aikaan.
Ei tätä varmaan juuri paremmaksi saa, kun tilat ja oppilasmäärät ovat mitä ovat. Meillä on asiat hoidettu enimmäkseen niin hyvin kuin voi. Jos tällaisella systeemillä pitää mennä pidempään, jollain ilveellä pitää kyllä saada jokaiselle opettajalle taattua päivään tauko.
Oppilaita on ihana nähdä. Kontakti lapsiin on tässä tosi vahva positiivinen voimavara.
Lapset ovat suhtautuneet paluuseen rauhallisesti. Paikkakunnalla on ilmeisesti muutama tautitapaus, mutta oppilaista 90 prosenttia on palannut lähiopetukseen.