Median villissä lännessä tarvitaan monilukutaitoa – kuka vastaa sen opettamisesta?

Kun Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät loppiaisena 2021 Yhdysvaltain kongressitaloon Washingtonin Capitol-kukkulalle, tapahtumat olivat seurattavissa suorana lähetyksenä Suomessakin.

Se olisi voinut olla vaikkapa Netflix-sarjan shokeeraavaa materiaalia mutta oli täyttä totta.

Mediaympäristössä ei ole enää selvää, kumpi on muna ja kumpi kana. Maailman tapahtumat ja yhteiskuntien polarisaatio ruokkivat viihteellistä ja provokatiivista mediasisältöä, mutta samaan aikaan media itse luo viihteellistä ja provokatiivista todellisuutta.

Mediatutkija Pauliina Tuomi havahtui ilmiöön vuoden 2015 tienoilla. Tuomi teki väitöstutkimuksensa 2000-luvun interaktiivisesta, osallistavasta ja sosiaalisesta televisiosta ja huomasi samalla, että televisiosisältö provosoi katsojiaan.

Nyt hän työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa ja tekee tutkimusta provokatiivisesta mediasta.

– Asiat, jotka ovat ennen olleet meille pyhiä, saatetaan nykypäivänä muuntaa viihteen polttoaineeksi. Toisaalta ilmiöt, joita saattoi ennen kauhistella vaikka tosi-tv:ssä, näkyvät yhä enemmän totena yhteiskunnassa.

Muuttunut mediasisältö yhdessä pirstoutuvan mediakentän ja tulvivan informaation kanssa on korostanut mediakasvatuksen tarvetta 2000-luvulta alkaen.

Kenen tuo tarve pitäisi täyttää? Helppo vastaus on, että kodin, koulun ja opettajien. Mediakasvatusta on välillä ehdotettu jopa omaksi oppiaineekseen.

Siinä jää kuitenkin huomioimatta monta tärkeää tahoa, etupäässä se, joka sisällön tarjoaa. Eli media itse.

Pauliina Tuomen mielestä on päivänselvää, että medialla ja sisällön tuottajalla on vastuunsa.

– Se ei poista kuluttajan vastuuta mutta ei myöskään tarkoita, että voitaisiin luoda kaikenlaisia palveluita ja alustoja ja sen jälkeen nostaa kädet ylös ja sanoa, että tämä villi länsi on teidän – pärjäilkää.

 

Onko iltapäivälehdiltä vastuullista nostaa Vladimir Putinin kasvot kansiinsa päivä toisensa perään?

 

Niin, kuluttajan vastuu. Etenkin sosiaalisen median jätit vetoavat siihen ja pesevät näin kätensä jopa lainvastaisen sisällön levittämisestä.

Kuluttajan vastuuta korostavassa keskustelussa unohtuu helposti tuottajan vastuu eli se, miksi epäeettistä tai laitonta tarjontaa ylipäätään on.

– Tosi-tv:täkin aina paheksutaan siitä näkökulmasta, että minkä takia kukaan katsoo tällaista roskaa. Koskaan ei kysytä, miksi tällaista tehdään, Tuomi sanoo.

Jos joku kuitenkin kysyy, miksi ohjelmassa näytetään ihmisten alkoholinhuuruisia sekoiluja – kuten vaikkapa Unelmahäissä viime syksynä – tuottajien vastaus on Tuomen mukaan usein, että tapahtumat pitää näyttää sellaisina kuin ne tapahtuvat.

– Kun oikein mietitään, niin pitääkö? Mitä yhteiskunnallista arvoa on sisällöllä, joka on jollekulle haitallista, harmillista tai vahingoittavaa?

Tuomi muistuttaa, että tositelevisiokin on pitkälti käsikirjoitettua viihdettä, jossa osallistujat voidaan esittää korostetun negatiivisessa valossa.

Perinteisesti vastuulliseksi mielletty journalismikin lipsuu jo arveluttavalle maaperälle. Voi kysyä, onko iltapäivälehdiltä vastuullista nostaa Vladimir Putinin kasvot kansiinsa päivä toisensa perään.

Tuomen mielestä yksittäisen Putin-lööpin vastuullisuus riippuu sen kontekstista ja uutisarvosta, mutta jatkuvaa spekulatiivisten uhkakuvien lietsontaa ei oikein voi perustella muuten kuin lehtien myynnin kasvattamisella.

– Se on todella kyseenalaista, koska sodan uhka on aika syvään luodattu meidän kulttuuriimme.

 

 

Sananvapaus on tuotanto- ja alustayhtiöiden paljon käyttämä peruste, joka sekin siirtää vastuun kuluttajalle.

Tammikuussa Facebookin ja Instagramin omistava Meta lopetti palveluidensa faktantarkistuksen Yhdysvalloissa. Toimitusjohtaja Mark Zuckerberg perusteli päätöstä puolueellisuudella ja vetosi sananvapauteen.

Saman sananvapauskortin on nostanut aiemmin useaan otteeseen viesti- palvelu X:n omistaja Elon Musk.

EU:n digikomissaari Henna Virkkunen (kok) sanoo Opettaja-lehdelle, että Euroopassa Meta on sitoutunut faktantarkistukseen.

– Ainakaan vielä Meta ei ole ilmoittanut, että muuttaisi sitä.

EU-lainsäädäntö ei edellytä faktantarkistusta, mutta alustayhtiöillä on oltava keinot disinformaation torjuntaan.

Puolitoista vuotta sitten voimaan tullut digipalveluasetus DSA edellyttää isoilta, yli 45 miljoonan käyttäjän alustoilta arviota riskeistä, joita ne aiheuttavat ihmisten hyvinvoinnille ja erityisesti lasten ja nuorten turvallisuudelle ja yksityisyyden suojalle.

Somejättien pitäisi myös toimia aktiivisesti riskien vähentämiseksi. Virkkunen kertoo, että EU-komissio avasi viime keväänä tutkinnat siitä, toimivatko Tiktok, Instagram, Facebook ja Snapchat lain mukaisesti.

Suurennuslasin alla ovat sekä alustojen addiktoivat algoritmit että niiden sisältö. Se mikä on laitonta muualla, on laitonta myös verkossa.

– Kyllä minun näkemykseni on, että nämä alustat eivät kanna vastuutaan tarpeeksi, Virkkunen sanoo.

Hänen mukaansa yhtiöt vetoavat tällä hetkellä siihen, etteivät ne pysty todentamaan käyttäjiensä ikää.

Ratkaisuksi on kehitteillä EU:n digitaalinen lompakko. Sillä voisi kirjautua sosiaalisen median palveluihin ilman, että luovuttaa alustoille henkilökohtaisia tietojaan. Lompakon pitäisi olla käytössä kaikissa jäsenmaissa kahden vuoden sisällä.

Virkkunen kertoo, että komissio tekee alustayhtiöiden kanssa jatkuvaa yhteistyötä, jotta digipalveluista tulisi turvallisempia ja ennen kaikkea lainmukaisia. Tammikuussa isot yhtiöt esimerkiksi hyväksyivät eettisen koodiston, jolla ne sitoutuvat vihapuheen torjuntaan.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että somejätit tavoittelevat suuria taloudellisia voittoja eivätkä noin vain taivu kaikkiin EU:n vaatimuksiin. Siksi Virkkunenkin korostaa mediakasvatuksen merkitystä.

– Ihan kaikelta ei voi suojella netissä, vaan ihmisillä pitää olla myös oma kyky kriittiseen analyysiin ja ajatteluun. Hyvä lukutaito, yleissivistys ja riippumaton, vapaa media ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan ennen.

 

Kyllä minun näkemykseni on, että nämä alustat eivät kanna vastuutaan tarpeeksi.

 

Mediakasvatusseuran puheenjohtaja Lauri Palsa istahtaa Helsingin yliopiston Tiedekulman kahvilan pöytään haastateltavaksi ja kaivaa muistiinpanot repustaan.

– Tämä on lempiaiheitani, hän intoilee.

Tarkoitus on puhua mediakasvatuksen vastuunäkökulmista.

Palsa työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston opettajan- koulutuslaitoksella. Yliopistossa kuulemma ohjeistetaan, että jos antaa haastattelua toimittajalle, on syytä valmistautua etukäteen ja miettiä mitä sanoo.

Eräänlaista mediakasvatusta sekin.

Lempiaiheensa parissa Palsa on toiminut jo 15 vuoden ajan. Hän aloitti mediakasvatuksen pääaine- opinnot Lapin yliopistossa 2010 ja väitteli monilukutaidosta 2021.

– Isäni ja isoäitini olivat toimittajia ja äitini opettaja. Näiden kombinaationa päädyin lukemaan mediakasvatusta.

Vastuukysymykset eivät ole koskaan helppoja, eivätkä ne Palsan mielestä ole sitä mediakasvatuksessakaan.

Kuten somejättien toiminta osoittaa, ylhäältä päin tuleva tilivelvollisuusvastuu ei välttämättä toimi. Sen sijaan pitäisi puhua enemmän median autonomiaan ja kuluttajien luottamukseen perustuvasta vastuusta.

– Mediayrityksillä on vapaus mutta myös valta vaikuttaa mediaympäristöön. Se tuo vastuuta, jonka jotkut yritykset näkevät, toiset taas eivät.

Lukutaidolla tarkoitetaan usein vain kirjoitetun tekstin tulkintaa. Palsa ja monet muut viestinnän ja kasvatuksen asiantuntijat määrittelevät lukutaidon laajemmin.

– Lukutaito on toisaalta tiedon vastaanottamista ja ymmärtämistä, toisaalta tiedon tuottamista ja oman ajattelun esille tuomista.

Mediakasvatus ymmärretään Suomessa yleensä toimintana, joka tähtää medialukutaidon parantamiseen. Tämäkin määritelmä on Palsan mielestä liian kapea. Lisäksi se välineellistää lukutaitoa.

Siitä seuraa helposti ajatus, että lukutaito on jotain minkä voi vain opettaa toiselle ihmiselle. Siitä taas seuraa, että vastuu lankeaa koululle ja opettajille.

Eikä medialukutaito ole suinkaan ainoa lukutaito, joka pitäisi omaksua ja opettaa.

Monilukutaito, medialukutaito, datalukutaito, tekoälylukutaito – Joko riittää? otsikoivat Palsa ja opettajankouluttaja Mari Hankala keskustelupuheenvuoronsa Educa-messuilla tammikuussa.

No, ei riitä, vielä löytyy lisää: ilmastolukutaito, digilukutaito, brändilukutaito, visuaalinen lukutaito…

– Erilaisia lukutaidon käsitteitä on vaikka ja mihin. Monilukutaito ymmärretään usein niiden kattokäsitteenä, Palsa sanoo.

 

Kasvatuksen resurssien ja lukutaitojen moninaisuuden välillä vallitsee täydellinen epäsuhta.

 

Jos yksittäinen opettaja joutuu ottamaan vastaan paineet koko pursuavan lukutaitokirjon omaksumisesta ja opettamisesta, siitä muodostuu järkyttävä taakka.

– Kasvatuksen resurssien ja lukutaitojen moninaisuuden välillä vallitsee täydellinen epäsuhta, Palsa toteaa.

Samalla lukutaidon välineellistyminen tekee siitä näennäisesti helpon ratkaisun isoihinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin: meillä on ilmastokriisi, mutta ei huolta, opetetaan lapsia ilmastolukutaitoisemmiksi!

Miten opettajat sitten voivat navigoida medioiden läpileikkaamassa maailmassa ja lukutaitojen sekamelskassa?

Palsa haluaisi nähdä lukutaitojen moninaisuuden rikkautena, joka tuo työkaluja opettamiseen. Hänen mukaansa mediakasvatus on lopulta yhdessä elämistä ja yhteisen maailman pohtimista.

– Luokkahuoneessa on ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään selkoa tästä maailmasta, ja ihmisessä lukutaidot myös yhdistyvät.

Palsa korostaa, että mediakasvatus on myös luottamuksen rakentamista. Meidän pitää luottaa esimerkiksi siihen, että opettajilla on asiantuntemusta nähdä mediaympäristössä oikeasti tärkeät asiat.

– Ei ole vastuullista lisätä epäluuloa ja epäluottamusta.

 

 

Vuonna 2019 opetus- ja kulttuuriministeriö antoi Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille Kaville tehtäväksi päivittää kansalliset mediakasvatuslinjaukset. Kavi vastaa mediakasvatuksen edistämisestä Suomessa.

Lauri Palsa työskenteli tuolloin Kavissa ja oli toisena kirjoittajana nykyisissä linjauksissa, virallisessa mediakasvatustyötä ohjaavassa Medialukutaito Suomessa -asiakirjassa.

Sen mukaan mediakasvatustyötä tehdään koulun ja varhaiskasvatuksen lisäksi muun muassa nuorisotyössä, kirjastoissa, eri järjestöissä ja media-alan organisaatioissa.

Mediakasvatusseura, jonka puheen- johtajana Palsa aloitti viime keväänä, täyttää tänä vuonna 20 vuotta.

– Olen ollut pitkään alalla ja minulla on iso kunnioitus mediakasvatuksen moninaisuutta kohtaan.

Palsa sanoo, että työn määrä ja vaikuttavuus suhteessa median merkitykseen on silti liian pientä. Koulutus- ja kasvatusalan ammattilaisten vastuuta korostetaan, mikä näkyy myös vuoden 2019 mediakasvatuslinjauksissa.

Linjausten julkistamisen jälkeen maailma ja mediamaailma ovat ryvettyneet monenlaisissa myllerryksissä. Ministeriö tiedotti tammikuussa, että Kavi päivittää linjaukset jälleen tänä vuonna.

Onko nyt aika kiinnittää enemmän huomiota mediayhtiöiden vastuuseen? Palsa uskoo, että on.

– Onhan se myös median oma intressi, että meillä on valveutuneita kansalaisia, jotka ymmärtävät journalismin arvon ja ovat valmiita maksamaan siitä.

Tiedekulma on täyttynyt lounastajien hälinästä. Haastattelu on ohi, Palsa kättelee ja työntää muistivihon takaisin reppuunsa. Vihko on levännyt vajaan tunnin ajan avaamattomana pöydällä.

 

On kenties utopistista ajatella, että MTV3, Yle tai Nelonen järjestäisivät medialukutaitotuokion parhaaseen katseluaikaan lauantai-iltana.

Mediatalot kyllä tekevät mediakasvatussisältöjä, etupäässä Yle, jonka Uutisluokka tutustuttaa yläkoululaisia journalismiin ja Triplet-palvelu tarjoaa opettajille uutisiin liittyviä mediakasvatusaineistoja.

– Tässä työssä tärkeintä on tuottaa hyviä materiaaleja opettajille, koska he tekevät valtavan hyvää työtä ja me haluamme helpottaa sitä, sanoo Uutisluokan tuottaja Mari Vesanummi.

Myös media-alan yhdistykset ja edunvalvontajärjestöt, kuten Uutismedian liitto ja Aikakausmedia, tuottavat aineistoja ja järjestävät tapahtumia. Uutisten viikkoa, entistä Sanomalehtiviikkoa, on järjestetty vuodesta 1995.

Mutta kantaako media riittävästi vastuutaan erikseen tuotetulla mediakasvatussisällöllä? Kuten Pauliina Tuomi kertoi, journalistisenkin median sisällöt ovat muuttuneet yhä provokatiivisemmiksi.

Mari Vesanummi, opetetaanko erillisellä mediakasvatussisällöllä lapsia ja nuoria käyttämään aikuisten tuottamia, vastuuttomiakin sisältöjä?

– Kun lapset ja nuoret saavat mediakasvatusta ja pääsevät perehtymään journalistisen median toimintalogiikkaan ja vastuullisuuteen, he oppivat myös tunnistamaan eri sisällöntuottajien motiiveja ja luotettavuutta. Meidän täytyy tehdä sellaista sisältöä, joka kiinnostaa. Kunhan faktat ovat kunnossa ja se on oikeaa journalismia.

Mutta eikö journalistien vastuulla ole valikoida informaatiotulvasta niitä aiheita, jotka ovat oikeasti tärkeitä?

– Kyllä, juuri se on journalistisen median yksi tärkeä tehtävä. Samaan aikaan meidän pitää miettiä myös journalismin moniäänisyyttä ja sitä, että yleisö saa mahdollisimman hyvän ja kattavan kuvan maailman menosta. Ei pelkästään sitä keski-ikäisen asuntovelallisen pääkaupunkiseudulla asuvan ihmisen sisältöä, vaan mahdollisimman laaja-alaista, moniäänistä ja monikulttuurista.

 

On tärkeää, että nuoret saavat äänen journalistisessa mediassa.

 

Ylen ja muun median kasvatuksellista roolia on Vesanummen mukaan lopulta vaikea määritellä. Media kun voi ainoastaan tuottaa materiaaleja, ei pakkosyöttää niitä kenellekään.

– Minun mielestäni meillä on vastuu antaa mahdollisuus ymmärtää median sisältöjä.

Uutisluokan tavoitteena on paitsi kasvattaa nuoria ymmärtämään uutisten ja journalismin logiikkaa, myös tuoda nuorten ääni kuuluviin yhteiskunnassa.

Oppilaat tekevät Uutisluokan toimittajien ohjauksessa sisältöjä, jotka Yle julkaisee. Aiheet tulevat nuorilta itseltään.

Esimerkiksi Oulun uutisluokka teki tammikuussa juttua sägäyksestä eli housujen vyötärön roikottamisesta matalalla. Tyyli oli tuttu myös 20–30 vuotta sitten.

– On tärkeää, että nuoret saavat äänen journalistisessa mediassa niin, että tarjoamme heitä kiinnostavia aiheita ja käsittelemme niitä heille tutuilla tavoilla.

Yle Tripletin ideana on koota yhdelle sivustolle uutisvideoita, joita opettajat voivat käyttää opetusmateriaalina. Palveluun tulee kolme uutta videota päivässä, ja jokaiseen liitetään opettajakoulutetun yhteistyökumppanin tekemä tehtäväpaketti.

Vesanummen mukaan Tripletissä on yli 5 500 videota ja sitä käyttää Suomessa kymmenentuhatta opettajaa.

– Kun koulutyö sidotaan osaksi ympäröivää maailmaa, oppilas ei tunne istuvansa siellä vain koulun takia vaan sen vuoksi, että hän on osa elävää yhteiskuntaa.

 

Yli puolet 13–18-vuotiaista nuorista seuraa uutisia Tiktokista. Näin kertoo Uutismedian liiton tilaama ja Kantar median toteuttama tutkimus tammikuulta 2025.

Perinteinen media on helisemässä ja joutuu nyt pohtimaan, miten nuoret saadaan mukaan journalismin kelkkaan ja pysymään siellä.

– Sehän onkin tuhannen taalan kysymys. Kyllä meidän on pakko mennä niille foorumeille, missä lapset ja nuoret ovat. Sen takia mekin teemme sisältöjä Tiktokiin ja Instagramiin, Mari Vesanummi sanoo.

Somejättien talutusnuoraan ei silti voi antautua. Siksi samat sisällöt ovat Vesanummen mukaan aina myös Ylen omilla alustoilla. Toiveena on, että nuoret löytävät välillä sinnekin.

Uudet jakelukanavat tuovat mukanaan lisää vastuuta. Journalismin on huolehdittava, että sen sisällöt erottuvat selvästi valeuutisista, hybridivaikuttamisesta, deepfake-videoista, misinformaatiosta ja muista mediaympäristöön uineista huijauksista.

Juuri siksi journalismin ja mediakasvatuksen suhteen pitää tulevaisuudessa olla entistä tiiviimpi.

– Medialukutaitoon kuuluu edelleen valeuutisten erottaminen oikeasta tiedosta. Journalismi on tiedonvälityksen kruununjalokivi, jolla oikea tieto tuodaan ilmi.