Katsomusopetusta on kahdenlaista. Uskonto opettaa uskontojen opinkappaleita ja elämänkatsomustieto elämänfilosofiaa.
Ei se ihan näin yksinkertaista ole. Aineissa on sekä omia että yhteisiä sisältöjä ja tavoitteita.
Kummassakin rakennetaan monipuolista katsomuksellista ja kulttuurillista yleissivistystä sekä pohditaan eettisiä kysymyksiä. Niissä tuetaan oppilaan oman katsomuksen muodostumista ja tutustutaan erilaisiin, myös ei-uskonnollisiin katsomuksiin.
Nuorten mielestä katsomusopetus on supertylsää. Eihän uskonnollisuus ole muodissa.
Tuo ajatus on muinaishistoriaa. Tutkimusaineistossani valtaosa yhdeksäsluokkalaisista piti eri uskontojen ja elämänkatsomustiedon tunneista juuri siksi, että niillä keskusteltiin ja pohdittiin erilaisia näkökulmia. Heidän mielestään tällaista pitäisi olla jopa enemmän.
Monikulttuurisessa yhteiskunnassa katsomusopetuksesta ei missään nimessä saa nipistää.
Ei saa. Katsomusopetuksella on valtavan tärkeä merkitys nyky-yhteiskunnassa, jossa koko ajan lisääntyy katsomuksellisen ja kulttuurisen yleissivistyksen tarve. Tämä on ihan yhteiskuntarauhaan liittyvä kysymys.
Jos sinä saisit päättää, kaikki opiskelisivat kaikille yhteistä elämänkatsomustietoa.
Ah, kuuma peruna. Mielestäni ihanteellisessa ratkaisussa tutkittaisiin nykytilannetta monipuolisesti ja luotaisiin rohkeasti oppiaine, jossa yhdistyvät nykyisten katsomusaineiden parhaat piirteet. Esimerkiksi uskontoihin liittyvä ja muu katsomuksellinen yleissivistys, oman identiteetin tukeminen ja dialogisuus.