“Vuosi sitten tutustuin viiden kuukauden ajan Indianan pikkukaupungissa Yhdysvalloissa siihen, miten paikalliset koulut huomioivat moninaisuuden ja monimuotoiset perheet.
Opiskelin erityispedagogiikkaa University of Pennsylvaniassa. Tein myös tutkimusprojektin ja opetin yhden päivän viikossa paikallisen luokanopettajan kanssa.
Noiden kuukausien aikana näin, että pienilläkin teoilla on merkitystä.
Paikallinen sateenkaarinuori kertoi, miten näkyvät symbolit, kuten pride-lippu koulun seinällä, tuovat tunteen, että on hyväksytty.
Mukana matkanneille lapsilleni oli iso juttu, että heidän luokanopettajansa oli opetellut sanomaan hyvää päivää suomeksi.
Halusin paneutua moninaisuuteen, koska olin siirtynyt vuotta aiemmin opettamaan isoon monikulttuuriseen kouluun Helsingin Jätkäsaaressa.
Pohdin, miten voisin entistä paremmin arvostaa ja tuoda esiin oppilaideni kulttuureja.
Ajattelen, että monimuotoisia ovat kaikki ne perheet, jotka poikkeavat perinteisestä ydinperhenormista – esimerkiksi yksinhuoltaja-, uus- ja sateenkaariperheet tai monen kulttuurin perheet.
Kaikki perheet pitää kohdata samalla tavalla: Antaa aina puheenvuoro ensin perheelle. Kysyä, miten asiat heidän mielestään sujuvat ja mitä toiveita heillä on.
Perheen ja koulun suhteella todella on väliä. Koko koulujärjestelmämme idea on taata jokaiselle lapselle mahdollisuus tavoitella parastaan.
Jos kohtelemme kaikkia yhtenä massana, epäonnistumme varmasti.
Helsingissä luokanopettajana työskennellessäni työnantaja piti veso- päivän moninaisuudesta ja tiedostamattomista oletuksista. Vastaavaa pitäisi olla kaikissa kouluissa paljon nykyistä enemmän.
Aiheesta pitäisi käydä koulun koko henkilökunnan kanssa keskusteluja vähintään vuosittain. Mitä konkreettisemmin, sen parempi.
Apuna voi käyttää esimerkiksi Monimuotoiset perheet verkoston kouluille tekemää opasta, jota olen ollut itsekin tekovaiheessa kommentoimassa.
Mitä syvällisemmin moninaisuutta pohtii, sitä enemmän huomaa itse tekevänsä virheitä. Jää kiinni perusteettomien oletusten tekemisestä ja väärin valituista sanoista.
Sijaisena ollessani puhuttelin saamani nimilistan mukaan erästä oppilasta pojan nimellä, vaikka hän identifioi itsensä tytöksi. Pyysin anteeksi ja korjasimme nimen listaan. Kerroin virheestä myös koulusihteerille.
Mokista pitäisi puhua työyhteisössä avoimesti. Jos kaikki piilottelevat erheitään, asiat menevät vain huonompaan suuntaan.
Olen työskennellyt pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa ja nyt Lapin Kolarissa.
Olen huomannut, että alueet ja koulut ovat moninaisuuden kohtaamisessa varsin eri vaiheissa. Meidän pitäisi miettiä, miten hyviä oppeja saisi jaettua koulusta toiseen.
Yllätyin, miten rohkeasti Yhdysvalloissa puhutaan monimuotoisuudesta. Yläkouluissa oli esimerkiksi LBTQA-nuorten omia järjestöjä, jotka edistivät koulujen yhdenvertaisuutta.
Toki tilanne on muuttunut vierailuni jälkeen. Mietin, kuinka pahasti poliittinen ilmapiiri jarruttaa hyvää kehitystä.
Toivoa kuitenkin on, koska kasvava sukupolvi on edellisiään avarakatseisempi.
Mistä on kyse?
Anu Aarnio työskentelee laaja-alaisena erityisopettajana Kolarin peruskoulussa ja lukiossa. Yhdysvalloissa Fullbright-stipendiaattina hän perehtyi siihen, miten koulut ottavat monimuotoiset perheet osaksi kouluyhteisöä.