Vielä takavuosina Etelä-Savon ammattiopiston Esedun opettajan Henna Kääriäisen työpaikka vaihtui taajaan.
– Tapasin vaihtaa työpaikkaa, kun alkoi tuntua, että samat asiat toistuvat päivästä toiseen. Nyt olen ollut opettajana Esedulla seitsemän vuotta, eikä mua ole tympäissyt vielä kertaakaan, ravintola- ja catering-alaa Mikkelissä opettava Kääriäinen sanoo.
Työssään viihtymisen hän tiivistää samoin kuin moni muu nykyään: työ maistuu, kun yksikään päivä ei ole samanlainen.
– Tunnen olevani hyvin kärryillä siitä, mitä työpäivä tuo tullessaan. Illalla kuitenkin usein tajuan, että eihän se mennyt ollenkaan kuten suunnittelin. Muuttujia on työnkuvassa niin paljon.
Kääriäisen kollega, opinto-ohjaaja Tiia Neuvonen, on työskennellyt amiksessa nyt 11 vuotta: opettajana, ohjaajana ja erilaisessa hankkeissa. Maahanmuuttaja- ja kotoutumiskoulutuksissa ja nyt opona, viidellä eri koulutusalalla.
– Työn vaihtelevuus on tämän homman suola, moninaisten opiskelijoiden lisäksi. Luulen, että meitä amiksen ihmisiä yhdistää aika laajastikin se, että montaa asiaa pystytään hoitamaan samaan aikaan.
Ottamatta muilta koulutusasteilta mitään pois voi todeta, että ammatillinen toinen aste on koulutusjärjestelmämme moninaisin koulutusaste.
Toisen asteen verrokkia lukiokoulutusta voi pitää varsin homogeenisena verrattuna amikseen, jonka lukuisilla aloilla opiskelee ikänsä, taustansa tai tavoitteidensa puolesta kirjavampaa joukkoa kuin millään muulla koulutusasteella.
Neuvosenkin opiskelijoista nuorimmat ovat olleet 15-vuotiaita ja vanhimmat kuusikymppisiä. Edelliset saattavat vasta etsiskellä elämänsä ja uransa suuntaa, kun jälkimmäiset ovat hakemassa amiksesta ammatillista pätevyyttä. Tosin tämä asetelma voi yhtä hyvin olla toisinkin päin.
Yhdelle riittää opintoihin läppäri, kun toinen tarvitsee rekka-auton.
Oppilaitokset ovat profiileiltaan erilaisia, ja niin ovat koulutusalatkin oppilaitosten sisällä. Alat ovat erilaisia myös rahassa mitattuna. Yhdelle riittää opintoihin läppäri, kun toinen tarvitsee rekka-auton tai leikkuupuimurin.
Rahoituksesta puheen ollen: se vasta sirpaleista onkin. Rahoitusjärjestelmä pyrkii vastaamaan ammatillisen koulutuksen moninaisuuteen, ja siihen onkin luotu lukemattomia mittareita.
Nykyisin rahoituksesta 70 prosenttia on perusrahoitusta. 20 prosenttia on suoritusrahoitusta, joka määräytyy osaamispisteiden ja tutkintojen suorittamisen perusteella. Loput kymmenen prosenttia on vaikuttavuusrahoitusta, joka lasketaan opiskelijoiden työllistymisen, jatko-opintojen aloittamisen sekä opiskelijoiden antaman palautteen perusteella.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta amiksen todellisuus on monimutkainen. Esimerkiksi työllistyneeksi tai jatko-opintoihin siirtyneeksi katsotaan, jos opiskelija on töissä tai koulutuksessa valmistumistaan seuraavana vuonna.
– Opinto-ohjaajana tuen opiskelijan työllistymistä, eikä se aikajänne ole aina niin suoraviivainen. Työelämään sijoittumisen aikataulu vaihtelee ja kysymyksiä herättää sekin, minkälainen työllistyminen on rahoituksen kannalta ok, Tiia Neuvonen sanoo.
Nuorilla on inttejä ja sivareita, minkä lisäksi he saattavat Neuvosen mukaan kokeilla siipiään työelämässä ennen jatko-opintoja nopeassakin rytmissä. Myös opiskelijapalautteen kytkeminen rahoitukseen voi aiheuttaa lisätyötä.
– Jonkin verran opettajia muistutellaan, että näihin palautteisiin pitää panostaa, sanoo Kääriäinen.
Edellinen hallitus leikkasi rahoitusta sadoilla miljoonilla euroilla. Nykyinen hallitus on paikkaillut tätä määräaikaisella rahoituksella. Tämän syksyn budjettiriihessä amiksen opettajien ja ohjaajien palkkaamiseen kohdennettiin 150 miljoonaa euroa. Summa riittää noin tuhannen opettajan palkkaan vuoteen 2022 saakka.
Mutta kun katsoo valtion budjetin isojen virtojen taakse, mitä näkyy? Taas uutta ja jatkuvaa säätämistä. Tänäkin syksynä amiksen kentälle tupsahti nopealla aikataululla lakihanke, jossa rahoituksen laskentaperusteisiin tehdään taas uusia tarkennuksia.
– Ammatillisen koulutuksen rahoitus on pätkittäistä ja sellaista, että se on aina tulossa. Tämä aiheuttaa jatkuvaa laskemista ja excelien pyörittämistä oppilaitoksissa, ammatillisen koulutuksen erityisasiantuntija Inkeri Toikka OAJ:stä sanoo.
Ehjempi rahoitus mahdollistaisi paremman henkilöstö- politiikan ja -johtamisen.
Jospa voisikin nähdä pidemmälle kuin korkeintaan parin vuoden päähän, sanoo Espoon seudun koulutuskuntayhtymä Omnian rehtori Maija Aaltola, joka on myös ammattikoulutuksen johtajien verkoston Sajon puheenjohtaja.
– Ehjempi rahoitus mahdollistaisi paremman henkilöstöpolitiikan ja -johtamisen, hän sanoo.
Sen lisäksi, että rahoitus on jo lähtökohtaisesti monimutkaista, ammatillisessa koulutuksessa hankehumppaa aiheuttavat lukuisat lisä- ja erillisrahoitushaut. Aaltolan mukaan tämä vaikeuttaa pitkäjänteistä kehittämistyötä.
– Haemme ja saamme rahoitusta useamman kerran vuodessa, ja näihin hankkeisiin pitää lähteä aina uudella kulmalla. Jos rahoitus olisi pysyvämpää ja ennakoitavampaa, lähtökohdiltaan erilaisissa oppilaitoksissa voisi tehdä kokonaisvaltaisempia suunnitelmia ja palkata henkilöstöä pidemmäksi aikaa.
Jos positiivista pitää hakea, niin ainakin joillekin opettajille avautuu monenkirjavia mahdollisuuksia.
– Opettajille erillisrahoitukset näkyvät lukuvuoden aikana käynnistyvinä uusina koulutuksina tai kehittämishankkeina, joihin kysellään halukkaita osallistujia.
Opettajat saattavat Aaltolan mukaan tosin myös huomata, että heidän esimiehensä puuhailevat yhä enemmän hakemusten, tilastojen ja raportoinnin parissa.
– Se aika on harmillisesti pois koulutuksen prosessien johtamisesta ja esimiestyöstä.
Koronatilanne on ollut suuri haaste ravintola- ja catering-alaa opettavalle Henna Kääriäiselle. Amiksessa asioiden säätämiseen on kuitenkin totuttu ja työharjoitteluja tehdään nyt siellä, missä muuttuvat tilanteet sen sallivat.
Entä millä koulutusasteella tehtiin hiljattain suurin koulutusuudistus vuosikausiin? Tietenkin ammatillisella toisella asteella.
Harva kiistää ammatillisen reformin tavoitteita tai uusia käytäntöjäkään. Silti reformissakin piirtyi entistä vahvemmin kuva amiksesta, joka voi pyöriä vain, jos toiminnasta voi kirjata lähes mikroskooppisen tarkkoja raportteja.
Opintojen henkilökohtaistaminen on hyvä juttu, sanovat Tiia Neuvonen ja Henna Kääriäinenkin. Asioiden kirjaamistyötä se on kuitenkin lisännyt.
– Jos katson vaikkapa Hennan 20 tarjoilijaopiskelijan ryhmää, niin heillä on 20 erilaista työjärjestystä ja polkua. Henkilökohtaistamista on tehtävä koko ajan, ja kyllä opettajat kokevat laajemminkin, että naputteluhommat ovat lisääntyneet, Neuvonen sanoo.
Reformin myötä ammatilliset opettajat siirtyivät vuosityöaikaan. Se taas tarkoittaa vain lisää naputtelua, kun työaikoja ja -suunnitelmia raportoidaan. Tätäkö on opettajan työ?
– On opettajia, jotka kokevat, että tämä on pois perustehtävästä, eli oman ammattitaidon siirtämisestä opiskelijalle, Neuvonen sanoo.
Kaikki edellinen huomioon ottaen vaikuttaa jokseenkin kummalliselta, että niin Neuvonen, Kääriäinen, Aaltola kuin Toikkakin tuntuvat jossain määrin hyväksyvän kokonaisvaltaisen multitaskaamisen.
– Osittain näin pitääkin olla. Rahoituksenkin kannalta on hyvä, ettei rahaa kaadeta vain saavista. Mutta nyt ollaan kyllä ihan toisessa ääripäässä, sanoo Toikka.
Amiksen monisärmäinen himmeli ei ehkä koskaan roiku täydellisessä tasapainossa.
– Järjestelmä on kaiken kaikkiaan monimutkainen, mutta se on myös hyvä asia. Sentään systeemi pyrkii huomioimaan opiskelijoiden ja myös oppilaitosten erilaiset profiilit, Aaltola toteaa.