Kohtaamisia: kuuntele, heittäydy, uskalla

Joitain vuosia sitten erityisluokanopettaja Satu Salmelin otti yhteyttä improvisaatioteatteri Stella Polarikseen ja kysyi, löytyisikö heiltä kouluttajaa, joka voisi opettaa hänen oppilailleen vuorovaikutustaitoja.

Vastaus oli ei. Stella Polariksen väki kertoi pitävänsä erityisoppilaiden kanssa työskentelyä niin tärkeänä ja haastavana, ettei heillä ollut ketään, joka rohkenisi ottaa tehtävästä kopin.

Satu oli pettynyt.

– Mietin, että vuorovaikutus ja itsensä ilmaiseminen olisivat hirveän tärkeitä taitoja oppilaiden elämässä.

Hetken päästä Stella Polaris otti kuitenkin uudestaan yhteyttä: heillä olisi sittenkin sopiva kouluttaja, näyttelijä Elina Stirkkinen.

Elina oli innoissaan uudesta yhteistyömahdollisuudesta, ja hänellä oli jo kokemusta nuorten kanssa työskentelystä. Koulutukset aloitettiin kuitenkin varovasti.

– Teimme päätöksen, että tulen vetämään Sadun luokalle puolitoista tuntia, ja jos oppilaat haluavat, tulen takaisin, Elina kertoo.

Nyt yhteistyö on jatkunut seitsemän vuotta. Elina käy kouluttamassa Sadun oppilaita kolme kertaa joka syksy ja kevät. Lisäksi oppilaat ovat esimerkiksi käyneet katsomassa Stella Polariksen esityksiä.

Satu opettaa Helsingissä Herttoniemen yhteiskoulussa yläkouluikäisiä erityisoppilaita. Hän kuvailee työn olevan intensiivistä ja tilanteiden muuttuvan nopeasti. Vaikka esimerkiksi matematiikan opettaminen on tärkeää, tärkeintä on opettaa sosiaalisia taitoja.

Siis juuri niitä, joihin Elina keskittyy koulutuksissaan. Niitä ovat esimerkiksi kuunteleminen, heittäytyminen ja uskaltaminen.

Koulutuksissa tehdään erilaisia improvisaatioharjoituksia. Yksi perustyökalu on sanapari ”joo, ja…”. Harjoitus voi olla vaikka sellainen, että yhden henkilön pitää ehdottaa toiselle jotain, ja toisen pitää vastata ”joo, ja…”.

Elina ja Satu intoutuvat näyttämään mallia:

– Mennäänkö kävelylle? Elina aloittaa.

– Joo, ja otetaan koira mukaan, Satu vastaa.

– Oi ihana idea. Minulla ei ole itsellä koiraa, niin olisi ihanaa päästä tutustumaan sinun koiraan. Ja hei voidaanko mennä shoppaamaan sille joku kiva talviasu? Elina jatkaa.

Keskustelu voi jatkua näin vaikka kuinka pitkään. Elinan mukaan ideana on avata luovuuden luukut ja vahvistaa itsetuntoa. Mikään ehdotus ei ole liian hölmö, ettei toinen voisi hyväksyä sitä.

Jokaiselle ihmiselle tulee Elinan vieressä olo, että minä olen tärkeä.

Satun mukaan oppilaista näkee, että he haluavat olla mukana harjoituksissa ja yrittää parastaan, vaikka pelottaisi heittäytyä. Hän kertoo oppineensa koulutuksissa paljon myös itse. Suurin oppi on ollut hyväksyminen: siis juuri se ”joo, ja…” -harjoituksen idea, ettei heti tyrmää.

– Ajatus siitä, että kelpaa, on hirveän tärkeä, Satu sanoo.

– Ja että pystyy periaatteessa mihin vain. Mehän itse olemme suurimpia esteitä, jos meillä on jokin unelma tai tavoite. Se on asia, jonka toivon oppilaiden oppivan, Elina lisää.

Jotta koulutukset onnistuvat, tarvitaan sekä Elinan että Sadun ammattitaitoa.

Elina sanoo monta kertaa, että kunnioittaa suuresti opettajien vankkaa pedagogista osaamista ja sitoutumista oppilaisiin. Satu tarvitaan koulutuksiin mukaan vetämään rajoja ja luomaan sellaista ilmapiiriä, että oppilaat uskaltavat ottaa oppia vastaan.

– Ehdottomasti Sadun yksi vahvuus on se, että hän on todella helposti luettava. Ikinä ei tarvitse arvailla, mitä hän ajattelee. Se rakentaa vahvan luottamuksen, Elina sanoo.

Satu puolestaan arvostaa Elinan osaamista ilmaisun ja improvisaation ohjaamisessa eikä ole lähtenyt edes kokeilemaan, että toistaisi yksin oppitunnilla jonkin Elinan vetämän harjoituksen.

– Elina on äärimmäisen kiinnostunut jokaisesta, joka siellä tilassa on. Jokaiselle ihmiselle tulee Elinan vieressä olo, että minä olen tärkeä, Satu sanoo.

Sekä Satu että Elina rakentavat osaltaan turvallista ilmapiiriä. Se vaatii tunnelman herkkää kuuntelemista ja tilanteiden tarkkailemista. Pitää osata huomioida, jos vaikka edellisellä välitunnilla on tapahtunut jotakin, mikä vaikuttaa ryhmädynamiikkaan.

Elina kertoo oppineensa tästä asiasta valtavasti opettajilta – ja oppilailta itsestään.

– Esimerkiksi jos oppilaalla nousee keskisormi minua kohti, minä olen tehnyt jotain, mikä aiheuttaa sen. Yleensä se on jotain sellaista, että olen ollut liian innoissani ja ajatellut, että nyt voidaan ottaa hyppy seuraavaan asiaan, mutta se onkin liian pelottavaa, Elina kertoo.

Turvallisen ilmapiirin luomisessa tärkeää on myös se, että kaikki osallistuvat. Jos joku jää tarkkailijaksi, tilanne ei tunnu muista turvalliselta.

Elina kuitenkin huomauttaa, että kenenkään ei tarvitse tehdä sellaista, mihin ei ole valmis. Toisten edessä tekeminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen.

Että hyväksyy toisen erilaisuuden. Että mokaamista ei tarvitse pelätä.

Elina työskentelee myös muiden kuin erityisoppilaiden kanssa. Hänestä ainoa ero on, että tavallisella luokalla oppilaita on paljon enemmän.

– Erityisoppilaat ovat mahtavia, lahjakkaita, ihania nuoria. Se on sellainen asia, jonka opin ensimmäiseksi täällä, Elina sanoo.

Hän kertoo harjoittelevansa koulutuksissa aivan samoja asioita, olivat koulutettavat sitten erityisen tuen oppilaita, muita oppilaita tai aikuisia. Ne asiat ovat vaikeita kenelle tahansa: Että malttaa välillä kuunnella. Että hyväksyy toisen erilaisuuden. Että mokaamista ei tarvitse pelätä. Ja niin edelleen.

Satu huomauttaa, että moni ajattelee tekevänsä hyvää, kun sanoo nuorelle, ettei tarvitse osallistua johonkin. Silloin nuori kuitenkin jää syrjään.

– Aika rohkeasti kannattaa puskea tekemään ja onnistumaan, jotta nuori saa sellaisen kokemuksen, että minä ihan oikeasti tein tämän, Satu sanoo.

– Tuo on asia, jonka olen oppinut Sadulta. Minä sanoisin helposti, että ei tarvitse, Elina lisää.