Pirkko Ritomaa-Arat, erityisopettaja, Viljakkalan yhtenäiskoulu, Ylöjärvi
Tämän muistan aina
Olin erityisopettajana Kanjonin koulussa Tampereella, kun kouluumme alkoi tulla ensimmäisiä pakolaisia Vietnamista vuonna 1989.
Kouluihin alettiin perustaa valmistavan opetuksen ryhmiä. Opetin niissä aina vuoteen 2010. Minun ei ole tarvinnut matkustaa minnekään, kun maailman lapset ovat tulleet luokseni.
Valmistuin luokanopettajaksi vuonna 1979 ja erityisopettajaksi 1983. Eläkkeelle jäin vuonna 2019.
Tämän oivalsin
Ehdin olla eläkkeellä kaksi kuukautta, kun minua pyydettiin erityisopettajan sijaiseksi Ylöjärvelle, jossa minulla on mökki. Siitä lähtien olen tehnyt täällä eripituisia pätkiä.
Viime keväänä ajattelin, etten enää jatkaisi töissä, mutta nykyiseen kouluuni ei tullut yhtään hakemusta erityisopettajan virkaan. Niin hyppäsin taas koko vuodeksi mukaan.
Jaksamistani on auttanut se, että olen aina saanut työyhteisöissä tukea. Yhteistyö luokanopettajien kanssa on toiminut.
Toinen on liikunta. Olen tanssinut neljävuotiaasta ja käyn yhä tanssitunneilla kaksi kertaa viikossa.
Juuri nyt
Viljakkalassa meitä on kaksi erityisluokanopettajaa sekä kaksi erityisopettajaa. Lapset saavat täällä kivasti tukea. Ryhmäkoot ovat pieniä. Ekaluokalla on 24 oppilasta ja heidät on jaettu kahteen ryhmään.
En tiedä, jatkanko töissä tämän lukuvuoden jälkeen. Opettaminen ei väsytä vaan kaikki muu: kirjaaminen, kokoukset ja pitkä työmatka.
Lyhyempiä sijaisuuksia voisin vielä ajatella. Toisaalta silloin ei voisi tehdä työtä yhtä suunnitelmallisesti kuin nyt.