“Opetussuunnitelma ei toimi, opettajat eivät osaa, meteliä on liikaa, puhelimet pois, lisää kasvatusvastuuta kodille. Näkemyksiä koulun vioista ja korjaussarjoista riittää, ja niitä myös mielellään julkaistaan.
Luokanopettajana toimiessani havahduin tämän tästä tunteeseen, ettei julkisuudessa esitetty arvostelu kertonut oman kouluni arjesta.
Kaikki oli paljon hienosyisempää ja monimutkaisempaa. Väitöskirja tuntui luontevalta tavalta hakea tilanteeseen uutta näkökulmaa.
Kokosin tutkimukseni etnografisen aineiston kahdessa peruskoulussa vuosina 2018–2020.
Aineisto koostuu osallistuvan havainnoinnin pohjalta kirjoitetuista kenttämuistiinpanoista, kouluista kerätyistä politiikka-asiakirjoista ja valokuvista sekä tutkijan ja osallistujien yhteistyössä tuottamista materiaaleista.
Opettajan ja oppilaan välisen vuorovaikutuksen parantamisesta puhutaan paljon.
Asiaa tutkiessani huomasin, että kyse ei ole vain vuorovaikutustaidoista. Opettajalla on työssään reunaehtoja sille, mitä hän voi tehdä.
Tutkimusaineistoa kerätessäni törmäsin esimerkiksi tilanteeseen, jossa lapsi yritti herättää opettajan huomion menemällä oppitunnin aikana toistuvasti sermin taakse.
Opettaja oli kuitenkin kiireinen muita auttaessaan, ja lapsi jäi aloitteidensa kanssa yksin. Muiden oppilaidenkin kanssa alkoi jo tulla hankausta.
Analyysissäni huomasin, että opettaja teki sitä mitä hänen pitikin tehdä. Silti tilanteesta tuli kyseisen lapsen kannalta vaikea.
Katsoin tapausta koulun omien politiikkalinjausten kannalta: miten aikataulut laaditaan ja tiloja käytetään.
Selvisi, että suuressa, yli 40 oppilaan ryhmässä olisi pitänyt olla kaksi opettajaa. Tapaukseen vaikutti kuitenkin myös toinen linjaus, jonka mukaan opettajista toisen piti tehdä saman päivän aikana kirjauksia.
Toinen ryhmän opettajista oli hoitamassa kirjauksia ja palaverissa toisen opettaessa lapsia.
Ironista tapauksessa oli se, että sermin takaa huhuillut lapsi jäi vaille huomiota toisen opettajan osallistuessa palaveriin, jonka aiheena oli oppilaan tuen kehittäminen.
Jatkoin eteenpäin selvittämällä, millaisiin laajempiin koulutuspoliittisiin trendeihin kyseinen linjaus liittyi.
Taustalta löytyi numeroilla ohjaamista. Kysymys kuuluu: Pystytäänkö koulun arkea ohjaamaan pelkillä numeroilla? Tarvitaanko rinnalle muunkinlaista tietoa?
Koulun arki on aina ollut poliittista, ja se on sitä nytkin.
Politiikka koulun arjessa ei kuitenkaan tarkoita vain sitä, mitä aikuiset tekevät. Lapsetkin tekevät politiikkaa omilla tavoillaan.
Supina ja jalkojen tömistely oppitunnilla eivät ole sellaisenaan poliittista, mutta niistä tulee sitä, jos syyt ovat jäljitettävissä koulun linjauksiin ja koulutuspolitiikkaan.
Koulun poliittisuutta tarkastellaan yleensä jo tiedettyjen eriarvoisuuksien, kuten taloudellisen epätasa-arvon näkökulmasta, ja se on tietysti tärkeää.
Oma politiikan käsitteeni kiinnittyy kuitenkin asioihin, joille ei välttämättä ole sanoja ollenkaan. Osallistuminen ei ole vain sitä, että lapsi kertoo mielipiteensä. Lasten politiikka selviää ennen kaikkea siitä, mitä he tekevät.
Sermin taakse vetäytyminen voi kertoa isoista koulu- ja sosiopoliittisista kysymyksistä.
Mistä on kyse?
Julkisuuden syyttelypeli ei tavoita koulupäivän hienovireisiä iloja ja suruja, väittää Anna Kristiina Kokko. Väitöstyötä tehdessään hän seurasi koulun arkea reilun vuoden ajan ymmärtääkseen, mitä siellä oikeasti tapahtuu.
Tutkimus
Micropolitics in School: an ethnographic inquiry of sociomaterial reconfiguration of policies in schools. Itä-Suomen yliopisto 2025.