Aina tie opettajaksi ei ole suoraviivainen – kolme opettajaa kertoo

Yliopiston kasvatustieteen ja pedagogisten opintojen kautta luokkahuoneeseen töihin – kenties vielä lapsuuden haaveammattiin. Näin moni ajattelee opettajan urapolun kulkevan. Todellisuudessa tie opettajaksi voi mutkitella ja yllättää.

Opettajan uratarina voi olla hyvinkin monipuolinen. Esimerkiksi ammatillisen oppilaitoksen tai ammattikorkeakoulun opettajaksi ei edes pääse ilman kolmen vuoden työkokemusta opetettavasta aineesta. Monen työura on vielä tätäkin pidempi.

Ammatilliset opettajaopinnot voi suorittaa viidessä eri ammattikorkeakoulussa. Ne voi tehdä esimerkiksi verkossa etäopintoina, paikan päällä ammattikorkeakoulussa tai kansainvälisissä opintoryhmissä.

Kipinä ammatillisen opettajan työhön voi syttyä, kun omalla työpaikallaan pääsee opastamaan ja ohjaamaan työssäoppimisjaksolle tai harjoitteluun tulleita opiskelijoita. Noviisia opastaessa saattaakin huomata, että itsellä olisi yllättävän paljon jaettavaa ja annettavaa.

Jos ammatillisten opettajien tarinat ovat kirjavia, niin yliopisto- opettajien urapolut ovat usein hyvin suoraviivaisia. Yliopistoissa tavallinen väylä opettajaksi kulkee tutkijanuran kautta. Monilla yliopisto-opettajilla ei ole lainkaan pedagogista koulutusta.

OAJ on ajanut pedagogisia opintoja pakollisiksi myös yliopistojen opettajille.

Kolme opettajaa eri koulutusasteilta – Tea-Marisa Kinnunen ammatillisesta oppilaitoksesta, Sampsa Kupari ammattikorkeakoulusta ja Jaana Veki yliopistosta – esittelevät omat reittinsä opettajaksi.

 

Pätkätyöt ajoivat geologin uudelle alalle

Geologia vaihtui farmasiaan. Jaana Vekin, 59, mielestä parasta yliopisto-opettajan työssä ovat kohtaamiset opiskelijoiden kanssa sekä työn vaihtelevuus. – Tämä ei ole tasaista ja harmaata puurtamista. Jokainen päivä on erilainen. Ajoittain työmäärä on valtava, mutta joskus ehtii hengähtääkin.

Epävarmoja työpätkiä toinen toisensa perään Geologian tutkimuskeskuksessa Kuopiossa. Sitä oli geologiasta lisensiaatiksi valmistuneen Jaana Vekin ura 1990-luvun lama-Suomessa.

– Ajattelin, että jotain pysyvämpää pitäisi saada. Huomasin, että Kuopiossa voi farmasiaa opiskelemalla saada ammatin parissa vuodessa.

Veki oli 32-vuotias, kun hän pääsi opiskelemaan Kuopion yliopistoon. Pian hän oli valmis farmaseutti ja muutaman vuoden päästä proviisori.

Myös tuoreen farmaseutin ura oli silppuinen. Veki työskenteli välillä sairaala-apteekissa, välillä hän palasi geologin töihin. Opettajan ura alkoi sekin pätkittäin.

– Kuopion yliopistollisen sairaalan apteekissa työskennellessäni pääsin sivutoimiseksi farmasian tuntiopettajaksi yliopistolle. Opetin laboratoriotöitä ja niihin liittyviä laskuharjoituksia. Siitä opettajan ura vähitellen urkeni.

Yliopiston tarjoamat 60 opintopisteen pedagogiset opinnot Veki suoritti opettajan työn ohella.

Yliopisto-opettajan työ on muuttunut entistä kiireisemmäksi.

Nyt Veki työskentelee farmasian teknologian ja biofarmasian päätoimisena tuntiopettajana Itä-Suomen yliopistossa. Kaikkiaan takana on lähes 20 vuotta opetus- ja yliopistotyötä.

Yliopisto-opettajan työ on Vekin mukaan muuttunut entistä kiireisemmäksi. Väki on vähentynyt, mutta työmäärä ei. Opiskelijoillakin on enemmän paineita kuin ennen.

– He voivat henkisesti entistä huonommin, mikä heijastuu myös opintoihin ja meidän opettajien työhön. Tämä ei ole vain kuopiolaisten ongelma, vaan trendi näkyy koko maassa ja kansainvälisestikin.

 

Koeluento tempaisi insinöörin opetustöihin

Lehtorin työn ohessa Sampsa Kupari, 62, on tehnyt pedagogisia opintoja. – En ole saanut niistä mitään. On tämän homman osannut muutenkin, hän tokaisee. Eläkeikään Sampsalla on matkaa muutama vuosi. Eläkkeelle hän on jo miettinyt puuhaa: harrastusmuotoista yrittäjyyttä ja tietokirjan kirjoittamista.

En ole koskaan tuntenut itseäni opettajaksi, vaan insinööriksi, joka opettaa. Kerron nuoremmille tieteenharjoittajille, miten on aikaisemmin tehty ja mistä pääsee eteenpäin. Näin filosofoi sähkötekniikan lehtori Sampsa Kupari ammattikorkeakoulu Metropoliasta.

Filosofia on ymmärrettävä, sillä hän aloitti työuransa nimenomaan insinöörinä. Teknillisestä korkeakoulusta valmistuttuaan hän työskenteli suunnittelutoimistoissa ja askaroi teollisuussuunnittelun sekä varhaisten datakeskusten keskeytymättömän virransyötön parissa.

1990-luvun lama koetteli Kuparin työnantajaa, vaikka Kuparille töitä riittikin. Samoihin aikoihin hän huomasi lehdessä ilmoituksen avoimesta opettajan paikasta Helsingin teknillisessä oppilaitoksessa eli nykyisessä Metropoliassa.

– Siitähän oli vitsailtu, että opettajilla on pitkät kesälomat, vaikka palkka ei olekaan kummoinen. Hain paikkaa kokeeksi, hän naurahtaa.

Posti toi kutsun koeluentoa pitämään, mutta Kupari kieltäytyi työkiireisiinsä vedoten. Pian tuli kutsu myös toiseen koeluentoon. Sinne mies meni ja sille tielle jäi. Nyt Kuparilla on takanaan 28 vuotta lehtorina.

– Olen kerännyt opiskelijoilta kursseistani palautetta jo ennen kuin se alkoi olla tapana. Niiden perusteella minua pidetään vaativana opettajana. Toisia se ehkä vähän ärsyttää, mutta toisaalta ne tykkäävät, jotka haluavat todella oppia.

On mukava seurata, miten vähän ihmettelevistä kavereista kasvaa vastuuntuntoisia insinöörejä.

Opettajan työ on Kuparin mukaan ikävimmillään silloin, kun pedagoginen vapaus on vaarassa, ja joku koettaa ylhäältä sanella, mitä ja miten pitää opettaa.

– Keskustelut ja väittelyt opiskelijoiden kanssa ovat taas niitä parhaita hetkiä. Mukava on myös seurata, miten vähän ihmettelevistä kavereista kasvaa vastuuntuntoisia insinöörejä.

 

Parturi-kampaaja opiskeli äidinkielenopettajaksi

Tea-Marisa Kinnunen, 42, kertoo olleensa vielä kampaaja, kun hän oli sijaisena ensimmäisen kerran yläkoulussa. – Sijaistamani opettajan serkku oli ihmetellyt, päästetäänkö kouluun kuka tahansa opettamaan, hän naurahtaa.

Haapajärveläistyttö Tea-Marisa Kinnunen halusi peruskoulun jälkeen kampaajaksi. Hän suuntasi ammattikouluun Nivalaan parturi-kampaamolinjalle.

Valmistuttuaan hän ryhtyi yrittäjäksi. Sitten tuli perhe ja muutto miehen työn perässä Jyväskylään, jossa Kinnunen alkoi taas pitää kampaamoa. Elämä näytti soljuvan ennalta-arvattavissa uomissa, kunnes vuonna 2001 tuli pysähdys.

– Töissä alkoi yhtäkkiä puristaa rinnasta. Luulin sitä sydänkohtaukseksi. Se ei ollut kuitenkaan infarkti vaan astma, joka todettiin ammattitaudiksi. Vakuutusyhtiö lupasi maksaa korvausta uudelleenkouluttautumisesta, Kinnunen kertoo.

Mieleen nousivat vanhat haaveet opettajan työstä, ja äidinkielenopettajan ura tuntui luontevalta.

– Vakuutusyhtiölle yliopisto ei meinannut kelvata. Se passitti minut ammatinvalinta- ja älykkyystesteihin. Ne menivät hyvin, ja lupa heltisi.

Jyväskylän yliopiston ovet avautuivat kolmannella yrittämällä. Nyt Kinnunen on tituleerannut itseään Jyväskylän koulutuskuntayhtymä Gradian äidinkielenopettajaksi jo kymmenen vuotta.

Halusin nimenomaan ammattikouluun. Täällä opetus painottuu käytännölliseen ammatilliseen viestintään.

Parasta koulupäivissä ovat opiskelijat oivalluksineen ja itsensä ylittämisineen. Ikävintä on kaikki muu kuin opettaminen. Tämä muu työ on Kinnusen opettajavuosien aikana vain lisääntynyt. Etenkin yksilöllistäminen ilman lisäresursseja syö ryhmäopetusta.

Kinnunen on huomannut, että moni kollega harkitsee alanvaihtoa.

– Olen miettinyt, mitä muuta tekisin, mutta en ole keksinyt mitään parempaa. Tykkään työstäni oikeasti.

 

Neuvoja työnhaun eri vaiheisiin on OAJ:n Uraoppaassa:

oaj.fi/tyoelamaopas/uraopas